Piccan mietteet

70/100 kirjoitettu

2009-09-26T15:43:25Z

Sarja "turhat tilastot" jatkuu jälleen.

Satasen tilanne 60 ficin jälkeen.

Tähän mennessä lyhin ficci on Roolit, 100 sanaa.

Pisin ficci tähän mennessä puolestaan on Riitasointuinen sinfoniamme, jossa on noin 24000 sanaa.

Ficissä on keskimäärin 1730 sanaa.

Parituksista

17 hettiä
3 Ron/Hermione
2 Severus/Hermione
1 Percy/Hermione
1 Viktor/Hermione
1 Gilderoy/Hermione
1 Draco/Hermione
1 Remus/Bellatrix
3 Harry/OFC
1 Harry/Petunia
1 Harry/Rita
1 Ron/Penelope
1 Ron/Luna

20 slashia
5 Harry/Ron
5 Harry/Draco
2 Sirius/Harry
1 Viktor/Harry
1 Severus/Harry
1 Percy/Harry
1 Harry/Shinji
1 Ron/Theodore
1 Ron/Horatius
1 Ron/Sirius
1 Ron/Remus

15 femmeä
8 Minerva/Hermione
1 Luna/Hermione
3 Pansy/Hermione
1 Hermione/Hannah
1 Hermione/Ginny
1 yllätyspari

1 kimppakiva
1 Harry/Ron/Hermione

18 parituksetonta

Ihkua, minermione on eniten kirjoitettu pari. <3

Ficit: Vaatii ehkä vielä harkintaa

2009-09-26T15:30:48Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, enkä minä saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Otsikko: Vaatii ehkä vielä harkintaa
Kirjoittaja: picca

Paritus: Minerva/Hermione
Ikäraja: K-7
Genre: Draama, romantiikka, dialogi
Pituus: One-shot (290 sanaa)
Summary: ”Minnie... Oletko sinä ikinä katunut sitä, ettet ole hankkinut lapsia?”

Haasteet: Dialogihaaste vol. 3. FF100-haaste, sana 024. Perhe. (Ficci 70/100)

A/N Tämän ficin omistan miss_popkalle sen kunniaksi, että adminoiduttiin Finissä.

VAATII EHKÄ VIELÄ HARKINTAA

”Minnie... Oletko sinä ikinä katunut sitä, ettet ole hankkinut lapsia?”

”Enpä juuri. Joskus nuorena hiukan, mutta se meni nopeasti ohi. Miten niin?”

”Tulin vain ajatelleeksi...”

”Et tullut. Tämä on iso kysymys, Hermione. En usko, että se vain yhtäkkiä juolahti mieleesi. Olet varmasti ajatellut sitä jo pitemmän aikaa.”

”Entä sitten, jos olenkin?”

”Miksi?”

”...”

”Tuntuuko sinusta siltä, että haluaisit lapsia?”

”No, ehkä tavallaan...”

”Sitä se siis on... biologinen kellosi raksuttaa. Useimmat ihmiset hankkivat lapsia sinun iässäsi.”

”Niin.”

”Ystäväsi myös. Ronilla on jo tytär, ja Harrykin on kovaa vauhtia menossa naimisiin.”

”Niin.”

”Saako se sinut tuntemaan, että sinullakin pitäisi olla lapsi?”

”Luulisin niin...”

”Hmm. Käsitän.”

”Mitä... Mitä mieltä sinä olet?”

”Olen aivan liian vanha saamaan lapsia. Tiedät sen kyllä.”

”Ja sinä tiedät, etten minä tarkoittanut sitä! Vaan sitä, että meille tulisi lapsi.”

”Se on biologisesti mahdotonta. Me olemme molemmat naisia.”

”Äh. Minnie... Voisimmeko me mitenkään puhua tästä vakavasti?”

”Anteeksi. Totta kai.”

”Me emme voisi saada yhteistä lasta, se on totta, mutta minä voisin...”

”Voisit mitä? Hankkiutua raskaaksi jonkun miehen kanssa?”

”Yäk, ei! Jästeillä on spermapankkeja –”

”Tuo se vasta epäilyttävältä kuulostaakin.”

”No, entä sitten adoptoiminen?”

”Aikaa vievää ja hankalaa.”

”Sinä et halua meille lasta?”

”Jos totta puhutaan, niin näen koulussa lapsia aivan tarpeeksi. Mutta jos sinä välttämättä haluat –”

”En minä halua, jos se on sinulle niin kauhean vastenmielist-”

”En minä sanonut, että se olisi vastenmielistä, vain että en välttämättä tarvitse –”

”Äsken sanoit ihan toisella tavalla!”

”Kumpi vain sopii minulle.”

”Se on siis samantekevää?”

”Kyllä.”

”Se ei ole oikea asenne! Lapsen ei pitäisi olla yhdentekevä asia!”

”Haluaisin, että sinä olisit tyytyväinen.”

”Minäkin haluaisin, että sinä olisit tyytyväinen.”

”Näyttää siltä, että päädyimme pattitilanteeseen.”

”Niin.”

”Luulisin, että asia vaatii ehkä vielä harkintaa.”

”Olen samaa mieltä.”

”Tällä hetkellä meitä on siis vain kaksi.”

”Ehkä se on tarpeeksi.”

FIN.

FMA Fic Contest

2009-09-16T06:18:04Z

I've written some fics to fma_fic_contest, and here are links to them. First I've written original version in Finnish, because thinking in English really is something I just can't do, and those versions are linked here, too. Then I've translated them into English. I hope you enjoy reading.

Prompt 21: Metamorphosis – Are You Trying to Say You Don’t Want Me? / Yritätkö väittää ettet halua? – Ed/Roy, NC-17/K-18

Prompt 22: Secret – No Need to Know / Turvallisempaa olla kertomatta – Izumi, Ed, Al, PG/K-7

Prompt 23: Boundaries – A Border Skirmish / Rajakiista – Roy/Ed, PG/K-7

Prompt 25: What If? – Beside the Hospital Bed / Sairasvuoteella – Roy/Ed, PG/K-7

Prompt 26: Dialogue Only – Something Tasty / Jotakin suuhunpantavaa – Ed/Ling, PG-13/K-13

Prompt 27: Armstrong – Looks Like Any Woman / Naisellinen ulkokuori – Roy/Olivia, PG-13/K-13

Prompt 28: Hunt – I’ve Got You! / Sainpas sinut! – Roy/Ed, NC-17/K-18

Fics: Seen Too Much

2009-09-01T05:14:35Z

Fandom: Fullmetal Alchemist
Disclaimer: The characters and the world belong to Hiromu Arakawa. I'm just playing with them and getting nothing.

Title: Seen too much
Author: picca
Beta readers: arteww and sarelon, some consultation from andymort

Verse: 1st anime & CoS
Pairings: Ed/Hei, maybe something else too
Rating: mild R
Genre: angsty drama, kind of PWP
Length: One-shot (737 words)
Summary: And now, as they were finally together, he came into noticing his brother had already his other version beside him – Alfons Heiderich.

Challenges: Written to fma_exchange, where darkblysse gave a nice prompt. It's after the fic.

A/N: This was nice to write. It happens quite soon after movie and is some kind of mild AU. The first version of this is written in Finnish and you can find it here.

Seen Too Much

Alphonse slowed down while approaching the door of the study. Ed and Alfons had gone in more than an hour ago, after a failed experiment with rockets, and neither of them had seemed cheerful. It had seemed like a good idea to stay away from their way and bury himself in a book while they were checking their calculations for the hundredth time, but now... now he began to feel restless and hungry, and to tell the truth, he just wanted to go home with Ed and pretend there was no one else in the world.

He had spent the last two years desperately searching for a way to either bring Ed back to Amestris, or to cross the Gate himself to be with him. And now, as they were finally together, he came into noticing his brother had already his other version beside him – Alfons Heiderich. Alfons who was so mature and intelligent and knew everything about rockets. Alfons who was better than Al in just everything. Alfons who never had time to spend with Al.

It felt like Alfons was taking Ed completely from him, and that was utterly unfair. Had Alfons always been by Ed, understanding and loving, even when Ed had done something less admirable? Had Alfons spent four years in an armour and despite that been always there for Ed?

Nope. Al let the anger inside himself grow until he felt brave enough to take the last few steps to the rejecting looking door. He was even angry enough to yank the door open without knocking.

He stood there stupefied, blinking rapidly, and trying to understand the scene in front of him. His first thought was that Ed and Alfons had been fighting – Alfons had pressed Ed against the desk so that Ed’s cheek was rubbing uncomfortably against the wooden surface. Ed’s hands were behind his back and he seemed to be in pain. Alfons, for his part, seemed like he was enjoying the situation.

Immediately Al understood it couldn’t be like that. Alfons had never practised fighting, and besides, he was ill. Had Ed been against the treatment, Alfons would have never known what hit him.

But if they were not fighting...

Two pairs of very surprised eyes were riveted to Al, who finally got what kind of situation he was interrupting. He didn’t need be told to fuck off – he slammed the door shut as fast as he could and rested his back against it, face turning bright red.

No matter how hard he tried to forget what he’d seen, the sight seemed to be burnt to his retinas. The messy study with books and papers lying everywhere, even pinned on the desk underneath Ed’s chest, and Ed’s golden bangs swimming in a puddle of ink. And Alfons behind him, holding his wrists, at that moment ostensibly in control.

No one should end up seeing his brother like that. Al was shaking his head vehemently, but the image in his head did not fade away.

It would have been awkward enough to catch Ed with someone unknown, but Alfons was... well, kind of Al himself, or one version of him at least. It made him utterly uncomfortable and he didn’t know how he should take it.

Al shoved himself off the door and made his way across the workshop half running. He didn’t actually know the employees yet, but some of them greeted him nonetheless. He just nodded without even looking at them.

Some part of him was waiting for footsteps to run after him, and the voice to shout his name, begging him to stop. The other, and bigger, part of him guessed Ed didn’t want to see him right now, just like he didn’t want to see Ed. Both of them needed some time to think about the revelation.

Besides, Ed had had something unfinished going on.

Brightness of the sun was blinding, when Al yanked the door open and stepped into summer afternoon. Fresh air soothed him a bit and he was able to go through his mind and try to find what bothered him most.

Answering that was not easy. He admitted the truth to himself only after reaching the park quite far from the workshop.

It wasn’t about Alfons being his doppelganger, or Ed spending so much time with Alfons. The worst thing was him feeling an uncontrollable urge to be there instead of Ed.

*

Prompt:
I really am a huge fan of Alphonse and Heiderich as a couple, and can
never seem to track down any decent fic about it. Eternal love if you
can crank that out! Or, y'know, if you're up for some 'adult' writing,
a threesome of the blondes is always good. ^^ But really, just do
anything with any of the blondes, and you're golden. xD <3

Ficit: Liikaa nähnyt

2009-09-01T04:59:36Z

Fandom: Fullmetal Alchemist
Disclaimer: Maailma ja hahmot kuuluvat Hiromu Arakawalle ja animetiimeille enkä minä saa minkäänlaista korvausta heidän luomuksillaan leikkimisestä.

Otsikko: Liikaa nähnyt
Kirjoittaja: picca
Beta: arteww

Versumi: Ensimmäinen anime ja CoS
Paritus: Ed/Alfons Heiderich, jotain muutakin
Ikäraja: K-13
Genre: Angstia ja lievää PWP:tä
Pituus: One-shot (588 sanaa)
Summary: Ja nyt, kun he olivat vihdoinkin jälleen yhdessä, hän joutui huomaamaan, että hänen veljellään olikin jo rinnallaan hänen toinen versionsa – Alfons Heiderich.

Haasteet: Yhteisössä fma_exchange darkblysse heitti haasteen, jonka löydätte ficin lopusta.

A/N Argh, mitenköhän tajuttoman pitkään minun on pitänyt muistaa lisätä tämä ficci liveen luettavaksi. Kyseessä on siis ensimmäinen versio varsinaiseen englanninkieliseen versioon, jonka postaan tämän perään. Haaste oli vähän hankala, mutta tätä kirjoittaessa oli kuitenkin kivaa.

Liikaa nähnyt

Alphonsen askeleet hidastuivat, kun hän lähestyi työhuoneen ovea. Ed ja Alfons olivat menneet sisään reilu tunti sitten epäonnistuneen rakettikokeilun jälkeen eikä kumpikaan ollut näyttänyt hyväntuuliselta. Silloin oli vaikuttanut hyvältä idealta pysytellä poissa heidän jaloistaan ja hautautua kirjan taakse sillä välin, kun he tarkastaisivat laskelmansa sadannen kerran, mutta nyt... nyt hän alkoi olla levoton ja nälkäinen, ja jos totta puhuttiin, hän halusi vain lähteä kotiin Edin kanssa ja teeskennellä, ettei maailmassa edelleenkään ollut muita kuin he kaksi.

Hän oli viettänyt viimeiset kaksi vuotta etsien epätoivoisesti keinoa tuoda Ed takaisin Amestrisiin, tai päästä itse tämän luokse Portin läpi. Ja nyt, kun he olivat vihdoinkin jälleen yhdessä, hän joutui huomaamaan, että hänen veljellään olikin jo rinnallaan hänen toinen versionsa – Alfons Heiderich. Alfons, joka oli niin kypsä ja älykäs ja joka tiesi kaiken raketeista. Alfons, joka oli kaikessa parempi kuin Al. Alfons, jolla ei ikinä ollut aikaa Alin kanssa vietettäväksi.

Alfons tuntui vievän Edin kokonaan, ja se oli kerta kaikkiaan epäreilua. Oliko Alfons aina ollut Edin rinnalla, ymmärtäväisenä ja rakastavana silloinkin, kun Edin toimet eivät olleet kovin ihailtavia? Oliko Alfons viettänyt neljä vuotta haarniskassa ja siitä huolimatta ollut aina Edin tukena?

Ei ollut. Al keräsi kiukkua sisäänsä, kunnes sai itseään rohkaistua sen verran, että kulki viimeiset askeleet torjuvalta näyttävälle ovelle. Hän oli jopa riittävän vihainen tempaistakseen sen auki koputtamatta.

Hän räpytteli typertyneenä silmiään ja yritti käsittää näkemäänsä. Ensin hän ajatteli, että Ed ja Alfons olivat tapelleet – Alfons oli painanut Edin ylävartalon vasten kirjoituspöytää niin, että tämän poski painui epämukavasti vasten puupintaa. Edin kädet olivat hänen selkänsä takana ja ilmeestä päätellen hän oli tuskissaan, kun taas Alfons näytti nauttivan tilanteesta.

Saman tien Al ymmärsi, ettei niin voinut olla. Alfons ei ollut koskaan opetellut taistelemista ja oli lisäksi sairaalloinen. Jos Edillä olisi ollut jotakin kohtelua vastaan, Alfons ei olisi ikinä ehtinyt käsittää, mikä häneen iski.

Mutta jos he eivät tapelleet...

Kaksi pahemman kerran yllättynyttä silmäparia nauliintui Aliin, joka vihdoin käsitti, millaista tilannetta oli törmännyt todistamaan. Häntä ei tarvinnut käskeä häipymään, hän pamautti oven kiinni niin nopeasti kuin saattoi ja jäi nojaamaan siihen kasvot kirkkaanpunaisina.

Hän yritti kaikin voimin unohtaa näkemänsä, mutta kuva tuntui olevan poltettu hänen verkkokalvoilleen. Sotkuinen työhuone, joka paikassa lojui kirjoja ja papereita, niitä oli pöydälläkin Edin rinnan alla ja kultaiset hiukset uivat mustelammikossa. Ja Alfons hänen takanaan pidellen kiinni hänen ranteistaan, sillä hetkellä näennäisesti tilanteen hallitsijana.

Kenenkään ei pitäisi joutua näkemään veljeään sillä tavalla. Al ravisti päätään kiivaasti, mutta mielikuva ei haalistunut.

Olisi ollut riittävän kiusallista yllättää Ed jonkun tuntemattoman kanssa, mutta Alfons oli... no, tavallaan Al itse, tai ainakin eräs hänen versionsa. Se teki hänen olonsa äärimmäisen epämukavaksi eikä hän tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua.

Al työnsi itsensä irti ovesta ja kulki puolijuoksua rakettiverstaan halki ulko-ovelle. Hän ei vielä juuri tuntenut työntekijöitä, mutta muutama tervehti häntä silti. Vastaukseksi hän nyökkäsi pysähtymättä edes katsomaan tervehtijöihin päin.

Jokin osa hänestä odotti takaa kuuluvia juoksuaskelia sekä ääntä, joka huutaisi hänen nimeään ja pyytäisi häntä pysähtymään. Toinen ja suurempi osa arveli, ettei Ed juuri nyt halunnut nähdä häntä aivan kuten hänkään ei halunnut nähdä Ediä. Kumpikin tarvitsi aikaa sulatella paljastumista.

Sitä paitsi Edillä oli selvästikin ollut jotakin kesken.

Aurinko häikäisi, kun Al tempaisi oven auki ja astui aurinkoiseen kesäpäivään. Ulkoilma tyynnytti häntä hiukan ja hän saattoi käydä ajatuksiaan läpi, ottaa selvää siitä, mikä häntä vaivasi kaikkein pahimmin.

Vastaaminen ei ollut helppoa. Vasta päästyään hyvän matkan päässä verstaasta sijaitsevaan puistoon hän myönsi totuuden itselleen.

Kyse ei ollutkaan siitä, että Alfons oli hänen kaksoisolentonsa eikä siitä, että Ed vietti niin paljon aikaa Alfonsin kanssa. Pahinta oli se, että hän tunsi hillitöntä halua olla Edin paikalla.

*

Haaste:
I really am a huge fan of Alphonse and Heiderich as a couple, and can
never seem to track down any decent fic about it. Eternal love if you
can crank that out! Or, y'know, if you're up for some 'adult' writing,
a threesome of the blondes is always good. ^^ But really, just do
anything with any of the blondes, and you're golden. xD <3

Ficit: Herääminen

2009-08-03T14:52:47Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, enkä minä saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Otsikko: Herääminen
Kirjoittaja: picca

Paritus: Hermione/Minerva
Ikäraja: K-11
Genre: Kauhu, lisäksi myös angsti, draama, romantiikka
Pituus: One-shot (2371 sanaa)
Summary: ”Nyt muuttakaa nämä kupit joiksikin eläimiksi ja herättäkää ne eloon.”

Haasteet: Oppiaine-haasteessa kirjoitin muodonmuutoksista, ja genreksi minulle arpoutui horror.

FF100-haasteessa sana 029. Syntymä. (Ficci 66/100)

A/N Sainpas valmiiksi ja melkein ajoissakin vielä. Ei tämä nyt puhdasta kauhua ole, mutta on se tuolla jotenkin tunnistettavissa.

Herääminen

Harryn ja Ronin lautaset tyhjenivät tuskastuttavan hitaasti, heidän ruokailuvälineensä kilisivät vasten lautasia laiskassa rytmissä. Kun Ronin haarukka vihdoin ja viimein seivästi viimeisen kalanpalan, Hermione hypähti jaloilleen ja työnsi tuolinsa siististi pöydän alle.

”Mihin sinulla oikein on kiire?” Harry kysyi samalla, kun litki kurpitsamehuaan ärsyttävän nautiskelevaan tahtiin.

Ron kurkotti ottamaan lisää ruokaa ja hänen kätensä pysähtyi kesken liikkeen, kun hän huomasi Hermionen raivokkaan katseen. ”Mikä nyt on?”

”Meidän pitää mennä tunnille!” Hermione kivahti.

”Nyt jo? Eihän kello ole vasta kuin...” Harry vilkaisi rannettaan ohimennen. ”Varttia vaille. Meillä on aikaa vaikka miten.”

Hermione puristi huulensa yhteen. Miksi he eivät voineet vain liikkua?

”Istu alas”, Ron ehdotti ja työnsi suunsa täyteen muroja.

”Enkä istu! Meillä on muodonmuutoksia!”

”Tiedän”, Harry sanoi. ”Jopa me olemme oppineet lukujärjestyksen jo. Emme me myöhästy.”

”Hyvä on! Minä menen jo!”

Ystävien katseet painoivat niskassa, kun Hermione kiirehti ulos salista ja lähti kiipeämään portaita ylöspäin. Harry ja Ron olivat niin idiootteja toisinaan... eivätkö he voisi joskus tehdä niin kuin hän olisi halunnut? He eivät välittäneet ollenkaan, vaikka saivat hänet hermostumaan. Välillä hänestä tuntui, että he tiesivät ja vitkuttivat sen vuoksi aina juuri muodonmuutoksiin menemistä. Kiusallaan. Mutta toisaalta he eivät olleet tarpeeksi julmia sellaiseen.

Ehkä he eivät edes huomanneet, miten tukalaksi ja levottomaksi hän tunsi olonsa aina ennen muodonmuutosten tuntia. Loppujen lopuksi he olivat poikia, ja pojiksikin harvinaisen hitaita tällaisissa asioissa. Hän oletti, että sai olla siitä kiitollinen. Kuka tahansa, joka olisi tajunnut katsoa, olisi huomannut... siltä hänestä ainakin tuntui.

Hermione oli ensimmäinen, joka astui luokkaan. Liitutaululla oli merkintöjä edelliseltä tunnilta, jonka aiheena oli näemmä ollut vaihdosloitsu. Riesu oli käynyt sotkemassa tekstiä niin, että taululla luki nyt suurin kirjaimin Parinvaihdosloitsu.

Tuhahtaen Hermione pyyhki taulun puhtaaksi. Hän teki huolellista työtä, pesi kaikki liidun jäljet tiehensä niin, että tummanvihreä pinta näytti tasaisen kiiltävältä ennen kuin alkoi hiljalleen kuivua. Sitten hän istuutui tarkasti harkitulle paikalleen toiseen riviin ja hivenen syrjään. Pulpetti oli riittävän lähellä opettajaa, jotta hän varmasti näki kaiken, mutta ei aivan nenän edessä. Hän ei ollut varma, olisiko kestänyt sitä.

Harry ja Ron olivat tietenkin olleet oikeassa, tunnin alkuun oli vielä aikaa. Hermione kirosi levottomuuttaan hiljaa mielessään ja ryhtyi tappamaan aikaa kertaamalla edellisen tunnin aihetta oppikirjastaan. Hän oli hyvillään huomatessaan, että muisti kaiken oikein. Tällä tunnilla hän halusi loistaa.

Kun viitisen minuuttia oli kulunut, alkoi luokkaan valua muitakin oppilaita, jotka juttelivat hiljaisella äänellä keskenään asettuessaan paikoilleen. Kyniä ja pergamentteja kaivettiin esiin laukuista, kirjat kahisivat, kengät narisivat lattiaa vasten, oppilaat siirtyilivät. Hermione puri hampaitaan yhteen yrittäen olla ärsyyntymättä äänistä.

Kevyt koputus hänen pulpettinsa kanteen sai hänet kohottamaan katseensa Susanin kasvoihin ja hän murahti aika epänaisellisesti osoittaakseen kuuntelevansa.

”Tuota, minä en tajunnut yhtä kohtaa”, Susan aloitti epävarmalla äänellä. ”Yritin ja kysyin Hannahilta, mutta hän ei oikein osannut selittää, ja ajattelin, että ehkä sinä, kun olet niin hyvä...”

”Mitä kohtaa?” Hermione töksäytti.

”Öh, siis kun elottomasta esineestä yritetään tehdä jotakin elollista, kuten vaikka neulatyynystä siiliä, niin –”

Minä tiedän kyllä esimerkkitapauksen, ala jo mennä asiaan!

Ilmeisesti Susan pani merkille Hermionen kärsimättömän ilmeen, sillä alkoi selittää hyvin nopeasti, ettei käsittänyt mitä Bagginin täydellisyysperiaate tarkoitti.

”No se on ihan yksinkertaista”, Hermione puuskahti. ”Se tarkoittaa vain sitä, että muodonmuutoksen pitää olla täydellinen ennen kuin muutettu kohde voidaan elollistaa.”

”Mutta... miksi?”

”Eihän se voi elää, jos se on vielä osittain esine.”

”Me olemme juoksuttaneet teekuppeja...”

”Mutta ne eivät ole mitään oikeita eläimiä! Se on ihan eri asia.”

Susan näytti edelleen hämmentyneeltä, mutta ilmeisesti hän ei pitänyt turvallisena ratkaisuna häiritä Hermionea enempää vaan sujahti pulpettiinsa Hannahin taakse. Hannah kääntyi oitis ympäri tuolissaan ja pian he sipisivät keskenään vilkuillen vähän väliä Hermionea.

Juorutkaa vain, ihan rauhassa... Minua ei kiinnosta...

Ajatuksistaan huolimatta Hermione ei voinut olla yrittämättä kuunnella salaa, mutta he olivat liian kaukana. Oli oletettavaa, että he moittivat häntä tylyksi sekä ärsyttäväksi kaikentietäjäksi.

Minä en välitä...

Professorin saapuminen katkaisi niin Hermionen mietteet kuin tyttöjen sipinänkin. McGarmiwa asteli luokkaan selkä suorana ja pää ylhäällä, arvokkaan auktoriteetin perikuvana. Hän laski laukkunsa opettajanpöydälle ja vilkaisi sitten nopeasti luokan seinällä riippuvaan kelloon. Kellon katsominen oli tarttuvaa, Hermionen ja monen muunkin oppilaan oli pakko tarkastaa ajankulu.

Tunnin alkuun oli enää minuutti. Hermione seurasi, kuinka professori purki laukustaan oppimateriaaleja pöydälle samalla, kun hermoili Harryn ja Ronin vuoksi. Jos he myöhästyisivät, McGarmiwa ei epäröisi ottaa pisteitä omalta tuvaltaan. Mikä vielä pahempaa, professori tiesi kyllä Hermionen olevan heidän läheisin ystävänsä, jolloin hänet saatettaisiin niputtaa yhteen heidän kanssaan. Hermionea ei huvittanut joutua tuomituksi vastuuttomuudesta vain siksi, että hänen ystävänsä olivat sitä.

Pojat juoksivat hengästyneinä luokkaan vain muutamaa silmänräpäystä ennen kuin kello alkoi soida. Hermione huokasi syvään helpotuksesta, kun he istuutuivat läähättäen ja alkoivat kaivella laukkujaan.

”Hyvää päivää”, professori toivotti, ja luokka vastasi tervehdykseen kuorona.

”Jatkamme tänään samasta aiheesta kuin edellisellä kerralla, eli elottomien esineiden muuttamisesta eläviksi eläimiksi. Katsotaanpa, kuinka hyvin vielä muistatte. Kirjat kiinni!”

Ympäri luokkaa kuului hiljaisia tupsahduksia, kun auki olleita kirjoja suljettiin. Hermione työnsi omansa pulpetin nurkalle ja valmistautui viittaamaan.

”Tietääkö kukaan, mitkä kaksi periaatetta säätelevät sellaisia muodonmuutoksia, joista puhuimme?” McGarmiwan silmät vilkuilivat ympäri luokkaa kohonneita käsiä laskien. Suunnilleen puolet luokasta viittasi, ja hän antoi puheenvuoron Seamusille.

”Ne ovat Bagginin täydellisyysperiaate sekä Kirchikovin massanmuutosperiaate.”

”Kyllä. Viisi pistettä Rohkelikolle. Entä kuka osaa selittää täydellisyysperiaatteen?”

Hermionen käsi kurkotti ylöspäin niin tarmokkaasti, että viittaaminen kävi jo voimistelusta. Hänen suureksi pettymyksekseen McGarmiwa kysyi kuitenkin Susanilta.

”Se tarkoittaa sitä, että muodonmuutoksen täytyy olla täydellinen ennen kuin kohteen voi herättää eloon.”

Professori hymyili oikealle vastaukselle ja antoi Puuskupuhille pisteitä. Hermione narskutti hampaitaan ja pohdiskeli, mahtaisiko saada pisteitä jos muuttaisi Susanin fletkumadoksi. Että Susan kehtasikin varastaa McGarmiwalta hymyn hänen tiedoillaan! Tämä olisi kyllä viimeinen kerta, kun hän auttaisi tätä läksyissä.

Läksyjen kuulusteleminen jatkui, mutta Hermione lakkasi viittaamasta vaikka tiesikin oikeat vastaukset. Hän puolittain makasi pulpetillaan pää käsiensä varassa ja vain seurasi McGarmiwan ilmeitä tämän jakaessa vastausvuoroja tasaisesti sekä rohkelikoille että puuskupuheille. Kerran professorin katse pyyhkäisi häntä ja hän mietti, pitäisikö hänen pompata istumaan suorana, mutta kerrankin McGarmiwa ei näyttänyt välittävän velttoilusta. Otsa vain rypistyi hienoisesti hänen huomatessaan Hermionen epätavallisen nyrpeyden, sitten hän siirtyi kuulustelemaan Ernietä.

”Hyvä”, McGarmiwa sanoi käytyään koko läksyalueen läpi. ”Tänään harjoittelemme näitä muutoksia käytännössä. Tässä on teille jokaiselle teekuppi.” Hän huiskaisi sauvallaan ja opettajanpöydän alta lennähti parikymmentä teekuppia, joista jokainen laskeutui siististi jonkun oppilaan eteen. ”Nyt muuttakaa nämä kupit joiksikin eläimiksi ja herättäkää ne eloon.”

Hermione vilkaisi olkansa yli nähdäkseen, mitä hänen selkänsä takana tapahtui, ja näki Nevillen valahtaneen valkoiseksi.

”Longbottom!” McGarmiwa tiuskaisi huomattuaan saman. ”Mikä on?”

”P-p-professori... minä vain en usko, että... eh, mitä jos se herää ja kituu jonkinlaisena epämuodostuneena...”

”Kuuntelitko lainkaan opetusta? Bagginin periaatteen mukaan niin ei voi käydä. Nyt työhön, tehkää parhaanne!”

Hermione heitti Nevillen mielestään ja kaivoi taikasauvansa esiin. Häntä hermostutti hiukan, sillä tämä oli vaikean tason muodonmuutos, mutta hän aikoi vielä loistaa tällä tunnilla. Kunnon keskittyminen vain ensin...

Teekuppi oli ohutta valkoista posliinia, johon oli maalattu vaaleansinisiä kukkakuvioita. Siinä oli pikkuinen särö lähellä korvaa, kuin posliiniin olisi tarttunut hieno musta hius.

Tarkasteltuaan kohdetta huolellisesti joka puolelta Hermione kohotti sauvansa kupin ylle ja alkoi taikoa. Hänen silmiensä edessä kuppi alkoi vääntyä ja venyä, kunnes se oli valkoisen ja vaaleansinisen kirjava posliininen kissapatsas. Sillä oli kokoonsa nähden valtavat korvat ja vaaleansininen hännänpää oli kiertynyt somasti tassujen ympärille.

Hermione oli tyytyväinen ensimmäiseen vaiheeseen ja vilkaisi jälleen ympärilleen. Useimpien oppilaiden saama teekuppi oli vielä tunnistettavissa kupiksi. Harry muovasi omastaan ilmeisesti hirveä, kun taas Ron yritti jotakin, mitä ei voinut edes tunnistaa. Siivet sillä ainakin oli. Parvatin edessä oli jo melkein täydellinen kyyhkynen, ja Nevillen kuppi näytti olevan lattialla sirpaleina. McGarmiwa pysähtyi hänen eteensä päivittelemään ja antamaan sen jälkeen lisää ohjeistusta.

Hän ei katso lainkaan, mitä minä teen...

Mieli maassa Hermione ryhtyi jatkamaan työtään. Posliinikehosta oli muokattava oikea, lihaa ja verta oleva kissanpentu. Nielaisten hän alkoi liikuttaa sauvaansa patsaan yllä ja näki turkin purskahtavan sileästä pinnasta. Se tuntui silitettäessä silkoiselta, mutta sen alla oli yhä kova posliinikuori.

Ontto tila patsaan sisällä oli täytettävä elimillä, joiden nimiä Hermione kävi läpi mielessään samalla, kun taikoi vakaan rauhallisesti. Maksa, sydän, aivot, keuhkot, vatsa ja muut ruoansulatuselimet... verta... luita... lihaksia... ja kuoren sijasta iho, pehmeä ja joustava ja lämmin...

Patsaan ylväs ryhti lysähti ja se kellahti kumoon tympeästi mätkähtäen. Hermione kosketti sitä epäröiden sormellaan ja oli vähällä vetäistä sen järkyttyneenä pois tuntiessaan sen alla oikeita lämpimiä kudoksia. Oli kuin hänen pulpetillaan olisi lojunut hyvin pieni oikea kissanpentu – kuollut sellainen.

McGarmiwa oli jäänyt katsomaan Hannahin työskentelyä ja siirtyi sitten Susanin pulpetin vierelle.

”Oh, professori?” Susan kysyi hiljaa ja McGarmiwa nyökkäsi jatkamaan. ”Minä en oikein... voisitteko mitenkään näyttää, miten se elintenmuodostuskohdan sauvanliike meni...”

Hermione puri hampaansa jälleen kerran yhteen ja kääntyi oman työnsä puoleen. Tämä ei ollut tarpeeksi hyvä. Hänen piti olla parempi... hän oli parempi, hänen piti vain näyttää se. Kohteen kokoa oli helppo lisätä, ja samalla hän muutti väriä. Valkoisista ja vaaleansinisistä raidoista tuli kullankeltaisia ja mustia, käpälät kasvoivat ja niiden kynnet venyivät. Hän lopetti vasta kun takatassut tipahtivat alas pulpetilta ja näytti siltä kuin koko otus voisi pudota, mikäli hän suurentaisi sitä lisää.

Eikä kukaan näyttänyt vieläkään katsovan Hermioneen päin. Hänen oletettiin vain tekevän niin kuin hän aina teki. Työskentelevän taitavasti ja rauhallisesti itsekseen. Ei häneen mitään huomiota tarvinnut kiinnittää, hänhän osasi aina kaiken, ei hän tarvinnut apua eikä ollut häiriöksi kenellekään.

Hänen teki mieli kirkua.

Hän kävi mielessään läpi kaiken tekemänsä eikä löytänyt virheitä. Yksi taikasauvan kosketus eläimen rintaan, yksi kuiskattu sana, ja hänen muovaamansa sydän alkoi sykkiä. Meripihkan väriset silmät rävähtivät auki.

Hengenveto takertui Hermionen kurkkuun, kun pieni mutta silti hirmuinen tiikeri pudottautui kokonaan lattialle. Sen selkä oli melkein yhtä korkealla kuin pulpetti, ja sen kynnet olivat luonnottoman pitkät. Hermione epäili liioitelleensa niiden kanssa hiukan.

Tiikeri näytti hämmentyneeltä ja käänteli päätään puolelta toiselle selvittäessään, missä oli. Sitten se huomasi Justinin pulpetilla lojuvan puolittain jänikseltä näyttävän massan ja loikkasi tavoittelemaan sitä.

Justin rääkäisi, kun terävähampainen kita tarttui hänen muuttamaansa otukseen. Sillä hetkellä rauhallisesti sujunut oppitunti muuttui täydelliseksi kaaokseksi.

Jokainen oppilas käänsi katseensa kohti huutajaa ja huomasi tiikerin täsmälleen yhtä aikaa. Moni heistä päästi hyvin samankaltaisen rääkäisyn kuin Justin hetki sitten. Pari tyttöä loikkasi pulpeteilleen ja kirkui siellä. Jotkut vain jähmettyivät kauhusta aloilleen. Pari taikasauvaa putosi lattialle hervottomista sormista, kun taas jotkut nousivat kiireesti jaloilleen ja ojensivat taikasauvansa taisteluvalmiuteen. Hermione ei yllättynyt nähdessään, että Harry teki niin ensimmäisenä.

Professori McGarmiwa kääntyi hivenen arvokkaammin kuin oppilaat, ja kun hän näki tiikerin, hän ei hätkähtänyt. Hänen ilmeensä sekä otteensa taikasauvasta vain tiukkenivat hiukan.

Hän on niin rohkea!

”Neiti Granger?”

Hermione onnistui saamaan kurkustaan ulos jonkinlaisen inahduksen. Hän seurasi typertyneen lumoutuneena, kuinka meteliä säikähtänyt tiikeri pinkoi luokan nurkkaan puolijänis suusta roikkuen.

”Oletan, että tämä on sinun työtäsi?”

Hermione tyytyi nyökkäämään turtana. Hän ei uskaltanut katsoa professoriin eikä hän uskaltanut irrottaa silmiään tiikeristä. Olisi ollut hyvin epämiellyttävää, jos ei olisi koko ajan nähnyt, missä se oli.

Kuului valtava räksähdys, kun puolijäniksen sisällä oleva posliinikuori murtui pedon hampaissa. Sirpaleet repivät sen kieltä ja ikeniä, mikä sai sen karjumaan kivusta ja raivosta. Se riepotteli saalistaan edestakaisin, ja sinne tänne sinkoili luumaisia posliininpalasia, verta sekä lihanriekaleita. Lavender oksensi kengilleen.

”Siinä tapauksessa”, McGarmiwa sanoi lujasti, ”pyydän neiti Grangeria myös hankkiutumaan siitä eroon.”

”Mutta professori!” Harry huusi luokan toiselle puolelle vetäytyneen oppilasjoukon kärjestä. ”Ette voi laittaa häntä yks-”

Hermione oletti McGarmiwan mulkaisseen poikaa, sillä tämän vuodatus katkesi yhtäkkiä. Hän nielaisi raskaasti ja nousi viimein pulpettinsa äärestä. McGarmiwa oli oikeassa – tämä tehtävä kuului hänelle, koska hän oli vastuullinen. Loitsijan oli aina pystyttävä myös käsittelemään taikojensa seuraukset ja siistimään jälkensä.

Vihaisen tiikerin ahdistaminen nurkkaan ei ollut järkevimpiä asioita maailmassa, mutta Hermione pakottautui ottamaan pari askelta eläintä kohti. Se murisi ja karjui hänelle kita veressä ja kyyristyi kuin hypätäkseen.

”Paluus!” Hermione kiljahti heti, kun oli riittävän lähellä loitsiakseen. Hän taikoi samalla hetkellä kun tiikeri loikkasi, ja hänen päälleen satoi posliininsirpaleita. Kiljahtaen hän peitti silmänsä käsillään ja pudottautui polvilleen.

Oli hyvin hiljaista. Hermionen sydän jyskytti ja hän haukkoi avuttomasti henkeä, mutta tilanne oli ohi. Hän oli selviytynyt siitä.

Hiljalleen alkoi kuulua askelien ääniä, kun oppilaat palailivat paikoilleen. Tuoleja vedettiin esille ja pudonneita tavaroita nosteltiin. Hermione ei luottanut jalkoihinsa, joten hän vain istui hervottomana polviensa päällä ja odotti.

”Lopetamme tänään etuajassa”, professori McGarmiwa ilmoitti asteltuaan takaisin opettajanpöytänsä taakse. ”Uskoisin, että tässä oli tarpeeksi oppituntia tälle päivälle. Jatkamme aiheesta perjantaina.”

Tavallinen kahina ja kuhina, joka kertoi oppilaiden kiirehtivän luokasta, tuntui kestävän kovin kauan. Lopulta tuli hetki, jona luokan ovi suljettiin pehmeästi tumpsahtaen. Kaksi mustaa kenkää astui Hermionen näkökentän laidalle.

”Hermione”, McGarmiwa sanoi.

En voi katsoa häneen...

”Kenties nyt voisit selittää, mistä ihmeestä tässä oli kyse.”

”Eikö se ole selvää?” Hermione sopersi. ”Te annoitte tehtäväksi muuttaa kuppi joksikin eläväksi eläimeksi. Joten minä muutin.”

Professori tuhahti, mutta Hermione ei osannut arvata johtuiko se huvittuneisuudesta vaiko ärtymyksestä. ”Miksi tiikeri? Mikä ihme sinut riivasi tekemään tiikerin keskellä oppituntia? Olkoonkin, että se oli aika pieni, mutta en odottanut tällaista hölmöilyä sinulta.”

Hermione niiskahti surkeasti. ”S-se oli ensin kissa... pentu. Mutta sitten... mu-muutin sitä.” Sanojen muodostaminen muuttui jatkuvasti vaikeammaksi ja silmiä poltteli uhkaavasti. Hän tunsi suupielensä väpättävän ja toivoi, että saisi jo luvan poistua. Ehkä hän ehtisi juosta vessaan ennen kuin itkukohtaus todella alkaisi.

”Miksi? Minkä takia teit sen? ...Hermione? Hyvänen aika, ei kai tämän vuoksi tarvitse sentään itkemään käydä...”

Käsi laskeutui hyvin kevyesti Hermionen hartialle, mikä sai hänet terästäytymään ja purskauttamaan sanat suustaan.

”Minun työskentelyni ei kiinnostanut ketään! Kukaan ei välittänyt siitä, mitä minä tein, minä halusin vain... halusin...”

McGarmiwa huokasi hiljaa. ”Yrititkö saada huomiotani?”

Hermione nyökkäsi uskaltamatta vieläkään kohottaa katsettaan.

Toinen huokaus oli äänekkäämpi ja painokkaampi. ”Hupakko”, professori mutisi ja siirsi kätensä silittämään Hermionen päälakea. ”Miksi ihmeessä? Olen luullut sen olevan selvää... Opettajan ei pitäisi koskaan, mutta... Tokihan sinun täytyy tietää, että olet suosikkini.”

Mikäli Hermione ei olisi jo ollut polvillaan, hänen jalkansa olisivat pettäneet hänen altaan. Miltei nolostuttavan mielihyvän lisäksi hänessä hyökyi myös pettymys. Suosikkioppilas... se ei ollut tarpeeksi. Eikö professori nähnyt sitä? Vai oliko tämä vain varovainen? Olisiko mahdollista, että tämä pitäisi...

”P-professori...” Hän värähti hiukan huomatessaan kuulostavansa inhottavan paljon Nevilleltä. ”Olen... iloinen sanoistanne, mutta tässä on enemmänkin...”

”Ole hyvä äläkä puhu enempää.” Käsi lakkasi silittämästä Hermionen hiuksia mutta ei vetäytynyt pois.

”Mutta kun...!”

”Tämä riittää nyt, Hermione. En aio mitätöidä sitä, mitä mahdollisesti halusit sanoa, mutta ymmärrän kyllä että olet nyt järkyttynyt ja hämmentynyt. Puhumme uudelleen jonkin ajan kuluttua, jos niin toivot.”

Hermione sai nyökättyä.

”Seuraava tuntisi alkaa, sinun on parasta mennä ettet myöhästy.”

”Kyllä, professori.”

”Ja ansaitsit hienolla muodonmuutoksellasi Rohkelikolle kaksikymmentä pistettä. Mutta ei enempää tiikereitä luokkaan, ymmärrätkö? Jätä sellaiset suureelliset temput niille, joiden täytyy oikeasti todistella taitojaan.”

Hymyn puhkeamista ei voinut millään estää. Hermione nousi jaloilleen ja vihdoinkin katsoi edessään seisovaa McGarmiwaa. Tämäkin hymyili hienoisesti.

”...Kiitos, professori.”

McGarmiwa nyökkäsi. Hermione tunsi hänen katseensa selässään koko matkan luokan ovelle saakka.

FIN.

Ficit: Eläviä muistoja, luku 19 + epilogi

2009-08-01T09:35:37Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä. Tässä ficissä esiintyy kuitenkin kasa omia hahmoja.

Otsikko: Eläviä muistoja
Kirjoittaja: picca
Beta: Sescu

Paritukset: Harry/Draco, James/Lily ja ehkä vähän muitakin vilahtaa
Ikäraja: K-15
Genre: Romantiikka, fluff, angsti, draama ja ylipäätään kaikki
Pituus: 19 osaa + epilogi (~35000 sanaa)
Summary: Harry ja Draco ovat ihan vaihteen vuoksi jälki-istunnossa Kalkaroksen luokassa, kun he putoavat ajatuseulaan keskelle Kalkaroksen salaisimpia muistoja. Vai ovatko ne pelkkiä muistoja?

Kaikki luvut

A/N Epilogin jälkeen löydätte lopusta myös haasteen, jonka pohjalta tämä ficci on kirjoitettu.

ELÄVIÄ MUISTOJA

19. Hassuja tunteita

Väsynyt huokaus purkautui väkisin Dracosta, kun hän rojahti vuoteeseensa. Juhlat olivat jatkuneet pitkään ja vaikka hänen olisi monta kertaa tehnyt mieli ehdottaa Harrylle, että he menisivät jo nukkumaan, hän ei ollut saanut sitä tehdyksi. Puheltuaan itselleen tärkeiden ihmisten kanssa Harry oli näyttänyt viihtyvän niin hyvin, ettei hän vain ollut hennonut kiskoa tätä pois.

Hän myönsi itselleen, että oli itsekin alkukankeuden jälkeen alkanut nauttia tunnelmasta. Se oli ollut hänelle vieras, niin kovin rohkelikkomainen. Välitön ja yltiöpäinen. Täynnä hyväntahtoista naljailua ja pieniä hassuja tapahtumia.

Draco oli pelannut neljä erää shakkia – kolme voittoa ja yksi tappio. Hän oli syönyt liikaa sekä suolaista että makeaa. Hän oli osallistunut valtavan seinälle ripustettavan julisteen värjäykseen loitsuin nahistellen keveästi muutaman muun pojan kanssa siitä, mikä osa taiottaisiin milläkin värillä. Hän oli väitellyt siitä, oliko ensiluokkalaisille vielä turvallista opettaa lentämistä. Hän oli puhunut, puhunut, puhunut. Hän oli onnistunut välttelemään Giselleä.

Lyhyesti sanottuna hänellä oli ollut hauskaa.

Mutta hän ei ollut saanut olla rauhassa Harryn kanssa ja hän olisi todellakin halunnut jutella ennen kuin he lähtisivät täältä. Kello oli kuitenkin jo paljon ja heillä oli edessä varhainen herätys. Oli liian myöhäistä.

Hän huokasi uudelleen käpertyessään kyljelleen peiton alle. Huoneesta kuului vielä sipinää ja liikahtelua, kun Tommy ja Ramiro asettautuivat vuoteisiinsa, mutta sitten äänet hiljenivät. Joku puhalsi lampun sammuksiin eikä Draco enää huomannut mitään eroa siinä, pitikö silmiään auki vaiko kiinni.

Uni ei tullut, vaikka hän olikin uuvuksissa pitkän päivän jälkeen. Ajatukset aamusta tekivät hänet levottomaksi. Mitä jos heidän palaamisensa ei onnistuisikaan? Entä jos he jäisivät vangeiksi tähän aikaan pääsemättä ollenkaan kotiin? Tai entä jos seula heittäisi heidät jonnekin aivan muualle, johonkin aivan muuhun muistoon?

Ja entä jos he pääsisivätkin takaisin? Mitä sitten tapahtuisi, mitä tapahtuisi hänelle ja Harrylle? Olivatko he tahtomattaan muuttaneet menneisyyttä olemalla siellä läsnä?

Kysymykset pyörivät ärsyttävästi hänen päässään. Hän käännähti rajusti vatsalleen ja tukahdutti huokauksen tyynyynsä.

Harryn vuoteesta kuului liikehdintää ja pian hänen vuoteensa verhoja raotettiin niin, että pimeyteen avautui hämärä kaistale ennen kuin Harryn hahmo pimensi sen kömpiessään hänen viereensä. Hän tunsi Harryn käsien taputtelevan häntä sieltä täältä, kun Harry yritti hahmottaa pimeydessä hänen sijaintinsa ja asentonsa. Sitten Harry löysi peiton reunan ja sujahti sen alle hivuttautuen Dracon viereen. Draco kääntyi kyljelleen päästäkseen lähemmäs ja antoi Harryn vetää hänet itseään vasten.

”Kuulin, ettet nukkunut”, Harry kuiskasi.

”Huolestuttaa”, Draco vastasi aivan yhtä hiljaa.

Harryn ote Dracosta tiukentui ja hän puhui suoraan toisen korvaan. ”Entä sitten, kun olemme kotona?”

Dracon pulssi kiihtyi kun hän odotti sanoisiko Harry sen, mitä hänkin mietti.

”Entä... me?”

Helpotuksen aalto hulvahti Dracon läpi. ”Minäkin olen ajatellut sitä”, hän myönsi.

”Mitä... mitä sinä haluaisit?”

Draco nielaisi mutta sai puhuttua riittävän selvästi. ”Minä en haluaisi, että tämä loppuu.”

Harry rutisti häntä entistä lujemmin niin, että se alkoi käydä jo melkein piinalliseksi. Hän nautti tukaluudesta täysin siemauksin – liiasta lämmöstä peiton alla, käsivarresta joka painoi hänen kylkeään, siitä kömpelöstä asennosta jossa hänen polvensa olivat jotta eivät tyrkkisi Harrya.

”Sitten se ei lopu”, Harry sanoi. ”Koska minäkään en halua sitä.”

Draco huomasi, että hänellä oli hassu olo, lämmin muutenkin kuin liian paksun peiton takia. Sisäisesti lämmin. Jokin kalvava tunne oli poissa, jokin mikä oli nakertanut häntä niin kauan, että hän oli luullut sitä pysyväksi osaksi itseään.

Minä en ole enää yksinäinen...

Sitä se oli. Niin kauan kuin hän muisti, hän oli ollut yksinäinen. Ennen kouluaikaa ainoana ja varjeltuna lapsena, koulussa taas aina varuillaan ja ympärillään enemmän vihamiehiä kuin ystäviä. Hän ei ollut ikinä ajatellut olevansa yksinäinen. Hän oli luullut, että kaiken kuuluikin tuntua siltä.

Ensimmäistä kertaa hänen elämänsä aikana joku piti hänestä. Piti vain siksi, että hän oli sellainen kuin oli. Ei patistanut häntä tuottamaan kunniaa suvulle tai yrittänyt päästä hänen suosioonsa siksi, että hänellä oli suhteita tai siksi että hän olisi ollut ikävä vihamies.

”Mitä sinä ajattelet?” Harry kuiskasi. ”Vaikutat mietteliäältä.”

”Hassu olo. Minä mietin... mahdanko minä olla nyt onnellinen?”

”En tiedä. En ole juuri tutustunut siihen tunteeseen.” Hetken hiljaisuus. ”Mutta minullakin on kyllä vähän hassu olo.”

Draco hymähti ja kiemurteli hiukan mukavampaan asentoon toivoen, ettei puuduttaisi Harryn käsivartta kokonaan.

”Siitä ei tule helppoa”, Harry sanoi.

Draco hymähti uudelleen. Siitä oli pakko olla samaa mieltä. Heidän tupiensa kanssa siitä ei todellakaan tulisi helppoa.

”Mutta jos me haluamme, me selviämme siitä.”

Oli vaikea keskittyä Harryn ääneen, kun oli niin mukava olo. Draco hymähti jälleen kerran toivoen sen sopivan vastaukseksi. Harry sanoi jälleen jotakin, mutta hän ei enää käsittänyt sanojen sisältöä, se oli vain miellyttävää, rauhoittavaa ääntä, joka kantoi häntä kohti unimaailmaa.

* * *

Aamiaisella Draco ei pystynyt syömään palaakaan. Hän oli Harryn kanssa lähes ainoita ruokailijoita salissa, sillä useimmat oppilaat eivät olleet vielä heränneet tai ainakaan selviytyneet aamutoimistaan. Heidän oli kuitenkin tarkoitus laittautua matkaan ennen kuin professorien olisi siirryttävä valvomaan S.U.P.E.R.-kokeita.

Harry närkki murojaan haluttomasti ja onnistui viemään pari lusikallista suuhunsa ennen kuin laski lusikan kilahtaen lautaselle. ”Ei onnistu”, hän sanoi päätään pudistaen.

”Minä en viitsinyt edes yrittää.”

”Mennäänkö sitten?”

”Kai.” Draco nousi tuoliltaan ja he kulkivat hiljaisen salin läpi vieläkin hiljaisemmille käytäville. Kivihirviön eteen saapuessaan he olivat enemmän kuin viisi minuuttia aikaisessa, mutta portaikko pyörähti siitä huolimatta auki ja päästi heidät sisään kohoten kieppuen korkeuksiin.

Dumbledoren lisäksi kansliassa olivat professori Lipetit ja Kuhnusarvio. Kaikki kolme näyttivät odottavan vakavilta, mutta kukaan ei ilmeisesti ollut kovin huolissaan ja hermostunut. Se rauhoitti Dracoa hiukan.

Ajatuseula nökötti työpöydän keskellä ja sen vierellä oli tölkeissä erilaisia taikajuoma-aineksia. Vampyyrinkynsiä, yksisarvisen jouhia, pitsiperhosen siipiä – kaikkea, mitä he olivat muistelleet mukanaan pudonneen.

Mitä jos me olemme unohtaneet jotakin? Miten meidän silloin käy?

”Huomenta, pojat”, Dumbledore tervehti hymyillen. He vastasivat kohteliaasti ja astuivat pöydän eteen.

”Uskoisimme, että pystymme näillä palauttamaan teidät tulevaisuuteen”, hän jatkoi ja viittasi kädellään seulaan sekä aineksiin. ”Teidän on jo aika palata takaisin – emme tiedä, kuinka pitkä aika toisella puolella on kulunut, ja teistä saatetaan olla jo todella huolestuneita. Toivon, että kokemus on ollut teille antoisa. Harva saa tällaista tilaisuutta.”

He nyökkäilivät sanattomina katseet nauliintuneina kivimaljaan.

”Saisinko muiston, ole niin hyvä.”

Harry antoi pikkuisen lasipullon Dumbledoren ojennettuun käteen. Rehtori kaatoi sen sisältämän hopeisen aineen maljaan, missä se alkoi oitis pyörteillä laiskan hypnoottisesti.

”Tuota, rehtori?” Draco äännähti. Dumbledore viittasi häntä puhumaan. ”Pitäisikö meidän jotenkin tarkastaa, että tuo muisto on oikea? Minua ei huvittaisi jäädä jumiin väärään...” Hän nielaisi ajatellessaan, millaisia muita muistoja Kalkaroksen päässä mahdollisesti voisi olla.

Dumbledore hymyili edelleen hämmentäessään ainetta taikasauvallaan. Massasta kohosi yksinäinen hiljalleen kieppuva puu, jonka juurella istui kaksi pientä hahmoa lukemassa.

”Se on se”, Harry sanoi, ja Dumbledore antoi pinnan jälleen tasoittua.

”Kun te kurkistatte ajatuseulaan, putoatte tuohon muistoon”, Lipetit sanoi.

”Ja minä pudotan ainekset teidän peräänne”, sanoi Kuhnusarvio.

”Tilanne on sama kuin teidän joutuessanne tänne”, Dumbledore sanoi.

”Mutta koska emme halua teidän juuttuvan tuohon muistoon uudelleen vaan haluamme kumota aikaisemman, minä lausun samalla takaperoisuusloitsun”, Lipetit selitti.

”Onko kaikki selvää?” Dumbledore kysyi.

Draco vilkaisi Harryyn, joka naamioi hermostuksensa ihailtavan hyvin. Hänestä itsestään tuntui, että kaikki saattaisivat nähdä hänen tärisevät kätensä. He katsoivat hetken toisiaan silmiin ja nyökkäsivät.

Kaikki tuntui tapahtuvan hyvin hitaasti ja jokainen yksityiskohta tallentui Dracon mieleen. Hän otti askeleen, joka ei tuntunut loppuvan koskaan vaan oli kuin hän olisi yrittänyt työntyä siirapin läpi. Hän näki Kuhnusarvion kohottaneen purkit loitsulla ilmaan ja löysänneen niiden kansia, jotta ainekset varmasti leviäisivät niistä. Kirjapinon päällä seisova Lipetit oli nostanut taikasauvansa valmiusasentoon ja Dumbledore vain seurasi tapahtumia siniset silmät terävästi välkähdellen.

Yllättäen Draco huomasi, että hänen kätensä puristivat kivimaljan reunaa yhdessä Harryn käsien kanssa. He kumartuivat eteenpäin yhtä aikaa ja ajatusaine tuntui kylmältä, kun Dracon nenä kosketti sitä.

Seurasi iljettävän vatsaa vääntävä vinksahtamisen tunne, vähään aikaan Draco ei tiennyt, missä oli mikäkin suunta. Heitettyään oman arvionsa mukaan ainakin kolme volttia hän löysi itsensä seisomasta vihreällä nurmikolla suuren puun lähellä, ja Harry seisoi hänen vieressään.

”Näyttää ihan tavallis-” Harry aloitti. Hänet keskeytti niljakas ryöppy siniseltä taivaalta satavia liemiaineksia.

Maisema välkähti ja palautui jälleen ennalleen. Draco tarttui säikähtäneenä Harryn käteen ja tunsi, että se oli hermostuksesta nihkeä.

Välkähdys toistui ja kesti tällä kertaa hiukan pidempään, niin kauan että oli pakko vakuuttua sen todella olleen olemassa eikä vain stressaantuneen mielen tuotos. Lisäksi he selvästi näkivät sen kumpikin. Ennen kuin Draco ennätti ihmetellä, mistä oli kyse, haihtui maisema jälleen kerran ja hetken verran he olivat pelkässä valkeassa tyhjyydessä.

Se nielee meidät me olemme ei missään...

He seisoivat nurmikolla ja sitten taas eivät.

Emme ole missään vaan jossakin välissä.

Vain Harryn käsi oli todellinen. Draco puristi sitä lujempaa, mihin vastattiin melkein kipeän kovalla otteella.

He seisoivat nurmikolla, joka haihtui jälleen. Tällä kertaa Draco tunsi liikkuvansa tyhjyyden halki kuvottavan nykivin liikkein. Yhtenä hetkenä hän oli pystysuorassa, seuraavassa silmänräpäyksessä jo ilmassa selällään ja sitten pää alaspäin, kuin joku olisi syönyt väliin jääneet hetket. Tämä töksähtely oli vieläkin pahempaa kuin se pehmeä pyörähdys, jolla seulaan tavallisesti laskeuduttiin.

Hän rysähti selälleen jollekin erittäin kovalle ja haukkoi henkeä, sillä tärähdys oli pusertanut ilman hänen keuhkoistaan.

”Aaagh!” Harryn kiljaisu päättyi tukahtuneeseen ähkäisyyn, kun hän tömähti Dracon viereen edelleen tämän kättä pidellen.

Oli hyvin hämärää, ainut maitomainen valo lähti ajatuseulassa kieppuvasta muistosta. Alusta, jolla Draco makasi, oli niin kylmä ja kova, ettei voinut olla mitään muuta kuin kivilattia. Saatuaan hengityksensä jälleen kulkemaan hän alkoi tunnustella oloaan ja huomasi kaikkien raajojen liikkuvan. Niinpä hän punnertautui istualleen ja yritti nähdä missä oli. Harry liikahteli varovasti hänen vierellään.

”Tuo on rehtorin pöytä, eikö?” Draco sanoi osoittaen edessään olevaa tummaa massaa, jonka päällä ajatuseula hehkui.

”Luulisin.”

He olivat siis kansliassa, mutta milloin?

Kumpikaan ei tohtinut kysyä sitä ääneen. He vain istuivat ja odottivat, mitä tapahtuisi.

Ei kulunut kuin pari minuuttia, kun kanslian takaseinustalla oleva ovi avautui. Dumbledore oli sytyttänyt valon taikasauvansa päähän ja heilutteli valokeilaa hitaasti edestakaisin etsiessään äänen aiheuttajaa. Dracon oli pakko sulkea silmänsä kirkkaalta valolta sen osuessa heihin.

”Ah”, Dumbledore sanoi tyytyväisellä äänellä. ”Teitä onkin jo odotettu. Toivon mukaan retkenne oli avartava.”

Rehtori suuntasi valon itseensä, jotta he saattoivat nähdä hänet pimeydessä. Hän oli taas hivenen vanhempi, sellainen kuin Draco muisti hänen olleen koko kouluaikansa.

”Tervetuloa takaisin”, hän sanoi.

Draco tunsi pulssin sykkivän Harryn kädessä samaan tahtiin omansa kanssa ja hymyili.

Epilogi – Sanoja menneisyydestä

Vaikka päivä oli kuuma, ullakolla oli miellyttävän vilpoisaa. Harry istui pienellä jakkaralla ja katseli, kuinka Draco avasi laatikon toisensa jälkeen ja nosteli näytille erilaisia esineitä. Useimmista Dracolla oli kertoa pieni tarina.

Lucius ja Narcissa eivät olleet vähääkään riemuissaan siitä, että Draco oli kutsunut poikaystävänsä luokseen osaksi kesälomaa, mutta Harry ei antanut sen häiritä. Malfoyt eivät olleet yhtään pahempia kuin Dursleyt, ja täällä hänellä oli sentään Draco seuranaan. Se hyvitti paljon.

”Ensimmäinen leikkilaivani”, Draco sanoi ja kohotti noin kyynärvarren mittaista purjelaivaa, jonka yksityiskohdat olivat pikkutarkasti aidon näköisiä monimutkaisia köysistöjä myöten. ”Sain sen, kun olin oppinut lukemaan. Samana iltana lähdin uittamaan sitä lammelle ja lainasin isän taikasauvaa, koska halusin tehdä tuulta sen purjeisiin. Jostakin syystä lammen vesi muuttui keltaiseksi, ja kun isä sai minut kiinni, jouduin kahdeksi viikoksi arestiin.”

Harry naurahti. Hänestä oli mukavaa vain istua katselemassa ja kuuntelemassa Dracoa. Hän halusi tietää Dracosta kaiken, alkaen tämän lapsuuden pikku tapahtumista ja päättyen siihen, mistä juustomerkeistä tämä piti eniten.

Draco laski laivan takaisin laatikkoonsa ja sulki kannen. ”Tiedätkö, minä haluaisin myös nähdä sinun lapsuudenkotisi.”

”Et haluaisi.”

”Haluaisin.”

Itsepintainen ilme Dracon kasvoilla sai Harryn hymähtämään. Hän tiesi, ettei voisi voittaa kokonaan, mutta ehkä hän onnistuisi saamaan aikaan sovitteluratkaisun.

”Hyvä on, käydään siellä vierailulla joskus, mutta en halua tehdä sitä ennen kuin olemme täysi-ikäisiä. Usko pois, meidän tekee kovasti mieli kirota heidät...”

”Tuon minä voin hyväksyä”, Draco sanoi ja siirtyi sitten seuraavan laatikon kohdalle nostaen sen puukantta. ”En muista itsekään enää, mitä näissä kaikissa on.”

Harry katseli, kuinka Draco puolittain sukelsi suureen laatikkoon ja kahisteli tarmokkaasti jotakin. Sitten hän äkkiä jähmettyi paikoilleen.

”Draco?”

”Uhh”, Draco totesi suoristautuessaan. Hänellä oli käsissään pergamentinpala, joka oli taitoksistaan päätellen joskus ollut kirje. ”En tiennyt, että tämä oikeasti...”

”Mitä?”

Draco silmäili lappusta jonkin aikaa ja alkoi sitten nauraa hiljaa. Hän ojensi sen erittäin uteliaalle Harrylle, joka tunnisti oitis Dracon käsialan, vaikka se olikin kiireistä.

Hyvä Lucius,

syistä, joita en halua kertoa, tiedän että pian puhkeaa sota. Sinä luulet hyötyväsi siitä, että valitset helpomman puolen, mutta pidemmän päälle se ei ole niin. Sitä paitsi lapsesi ei halua seurata perässäsi pimeän puolelle. Aivan, kyllä sinä vielä lapsen saat, vaikka sinulta ilmeisesti kestikin vuosikausia tajuta, miten sellaisia tehdään. Ole iloinen siitä ja jos itseään Pimeyden lordiksi väittävä hyypiö yrittää pelotella sinut puolelleen, painu mieluummin vaikka helvettiin kuin suostu. Tai työnnä se vaikka anukseesi. Tiedätkö muuten, että asioiden työntäminen sinne tuntuu aika kivalta? Ota se vaikka vinkkinä, vaimosikin voisi ilahtua.

Ohessa on taikasauva, jonka pyydän antamaan lapsellesi, kunhan hän on riittävän vanha aloittaakseen opiskelunsa Tylypahkassa. Tämä on tärkeää.

Enpäs kerro kuka

Harry tuijotti lappua ja hänen silmänsä kertasivat epäuskoisina sanoja sieltä täältä. ...kestikin vuosikausia tajuta, miten sellaisia tehdään... itseään Pimeyden lordiksi väittävä hyypiö... työnnä se vaikka anukseesi...

Räpyteltyään silmiään kymmenisen kertaa hän tirskahti hermostuneena. Kohtaus kasvoi ensin hiljaiseksi hihitykseksi ja sitten vatsalihaskramppeja aiheuttavaksi naurukohtaukseksi, joka sai kyyneleet valumaan hänen poskillaan.

”Minä lähetin taikasauvani siellä hänelle”, Draco sanoi naurua äänessään. ”Ajattelin, että se olisi turvallisinta tulevaisuuden kannalta, koska hänen oli tarkoitus antaa se minulle myöhemmin.”

Harry ulvoi naurusta niin, että tipahti jakkaralta. Draco pudisteli päätään häntä katsoessaan ja laskeutui sitten lattialle hänen vierelleen. Hiljalleen puuska asettui ja Harry jäi puuskuttaen tuijottamaan kattoon. Draco laski päänsä hänen rinnalleen.

”Se oli omituista”, Draco sanoi.

”Niin oli”, Harry myönsi samalla, kun veti Dracon päälleen. ”Mutta ei sillä väliä. Nyt ollaan tässä.”

Draco nyökkäsi ja sulki etäisyyden heidän huuliensa välissä.

FIN.

Haastaja: Akime
Nimi: Keksi itse
Paritus: Vahvana pääparituksena Harry/Draco. Lily/James toisena pääparituksena, mutta ei mielellään niin vahvana. Ja jos haluat niin voi lisätä myös Remus/Sirius parituksen.
Genre: Drama, slash, het, romance, adventure jne.
Ikäraja: K-13 tai K-15 mieluiten myöhemmin mainittu.
Juoni(Symmaryn saat keksiä ihan itse): Eli Harry ja Draco ovat jälki-istunnossa, taas, professori Kalkaroksen työhuoneessa, kun pojille syntyy taas sanaharkka, joka johtaa käsirysyyn ja sen seurauksena molemmat pojat kaatuvat muutaman muun aineen kanssa eräässä kaapissa olevaan ajatusseulaan ja joutuvat Kalkaroksen muistoihin. Yksi kumma asia vain on tapahtunut: Kaikki voivat nähdä heidät, ja kaikki on aivan todellista, eivät vain muistoja!

Pakollista(saa jättää yhden viiva neljä asiaa pois):
Pojat tietysti riitelevät, keskustelevat, tapaavat Harryn vanhemmat ja muut Kelmit, Severus "Ruikuli" Kalkaroksesta selviää Dracolle muutama epämieluisa seikka, pojat ystävystyvät, Harry kertoo vanhemmilleen kuka hänen isänsä on(mutta ei äitiään), Draco lähettää isälleen viestin jossa käskee tämän painua helvettiin ja tunkemaan PL:n *sensuroitu*(ja tämä kaikki menneisyydessä) ja tietysti kaikkea muuta kivaa, mitä ikinä keksitkään. Ai niin! Tärkeimmät unohtuivat, Draco ja Harry ovat tässä kuudennella(joten heivaa mielikuvasi ällöstä kalanliha-Ginnystä ja kuolleesta Dumbledoresta kaatopaikalle tai hautaa ne todella syvälle!), James ja Lily + muut Kelmit + Severus-nupunen ovat seitsemännellä, Dracon pitää rakastua Harryyn ennen kuin Harry rakastuu Dracoon, jaa-a, mitä vielä? Oh, tietysti! Toivoisin kovasti (Lue: Pakollista!), että tässä kerrotaan paljon tunneista, kelmien ystävyydestä ja kaksimielisyydestä, Lilyn pikku salaisuus(Keksi itse), Dumbledoren kekseliäisyydestä ja Kelmien ja Minervan suhteesta. (Ja tässä ei sitten mitään kaksimielistä! *posket punaisina*)

Ficit: Eläviä muistoja, luku 18

2009-08-01T09:28:18Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä. Tässä ficissä esiintyy kuitenkin kasa omia hahmoja.

Otsikko: Eläviä muistoja
Kirjoittaja: picca
Beta: Sescu

Paritukset: Harry/Draco, James/Lily ja ehkä vähän muitakin vilahtaa
Ikäraja: K-15
Genre: Romantiikka, fluff, angsti, draama ja ylipäätään kaikki
Pituus: 19 osaa + epilogi (~35000 sanaa)
Summary: Harry ja Draco ovat ihan vaihteen vuoksi jälki-istunnossa Kalkaroksen luokassa, kun he putoavat ajatuseulaan keskelle Kalkaroksen salaisimpia muistoja. Vai ovatko ne pelkkiä muistoja?

Kaikki luvut

A/N Se on lopultakin valmis! En voi oikein kunnolla uskoakaan tätä, tämä on ollut kesken niin pitkään. Viimeiset kaksi lukua ja epilogi on kirjoitettu aika pitkälti yhdellä rutistuksella joitakin öitä sitten enkä halua edes tietää, miten monta kahvikupillista tarvitsin tähän. Suuret kiitokset kaikille lukijoille pitkämielisyydestänne ja Sesculle kärsivällisyydestä betata tätä ikuisuusprojektia. Kiitos! <3

ELÄVIÄ MUISTOJA

18. Hyvästi

Rohkelikot järjestivät Harrylle ja Dracolle läksiäisjuhlat, vaikka he olivat kieltäneet näkemästä vaivaa. Kun he suunniteltua lähtöpäiväänsä edeltävänä iltana palasivat torniin mukavan kahdenkeskisen lentoretken jälkeen, he astuivat muotokuva-aukosta keskelle yllätysjuhlia.

Harry jähmettyi hölmistyneenä paikoilleen, kun rohkelikot melusivat minkä jaksoivat hauskanpidon alkamisen merkiksi. Jotkut räjäyttelivät valopalloja taikasauvoistaan, jotkut huusivat, jotkut poksauttelivat paukkukaramelleja. Hetken verran meteli oli korvia huumaava, kunnes hivenen vaimeni ja heidät kiskottiin peremmälle kemujen pyörteisiin.

Aikakaudesta riippumatta rohkelikkojuhlat olivat rohkelikkojuhlat – riehakkaat, meluisat ja hauskat. Sekä Tylyahosta että keittiöstä oli hankittu kaikenlaisia herkkuja, joita oli kasattu pöydille. Joku oli onnistunut virittämään velhoradion soittamaan energistä musiikkia ja tunnelma oli katossa. Harry ei vain osannut nauttia siitä ja huomasi, ettei Dracokaan tuntenut oloaan aivan mukavaksi.

Draco kiskoi Harryn mukaansa sillä verukkeella, että oli menossa hakemaan syötävää. He löysivät hetkeksi rauhallisemman paikan pöydän läheltä, kun suurin osa oppilaista oli asettautunut lautastensa kanssa johonkin mukavampaan paikkaan syömään ja hälisemään.

”Liikaa kaikkea”, Draco sanoi äänellä, joka oli juuri riittävän kova kantaakseen melussa Harryn korviin.

”Ihan tavallista”, Harry sanoi. ”Eikö luihuisilla ole tällaisia kemuja?”

Draco pudisti päätään.

”Eikö? Millaisia sitten? Kai te jotenkin juhlitte?”

”Hillitympiä. Vähän enemmän niin kuin...” Draco etsi oikeaa sanaa ja virnisti ilottomasti. ”Tiedätkö, vähän kuin sellaiset hienot cocktailkutsut, joilla kukaan ei oikeasti viihdy, mutta joilla on näyttäydyttävä todistaakseen, että on joku?”

Harry ajatteli Vernon-setää ja Petunia-tätiä, näiden sukulaisia ja Vernonin asiakkaita sekä liikekumppaneita. Kaikkia niitä tilaisuuksia, joiden aikana hänen oli pitänyt pysytellä komerossa tai myöhemmin huoneessaan ja teeskennellä, ettei häntä ollut olemassakaan. Mutta ainakaan hänen ei ollut tarvinnut näytellä iloista, ja hän huomasi olevansa kovin pahoillaan Dracon puolesta. ”Minä taidan pitää näistä enemmän.”

”Minäkin kai”, Draco myönsi. ”Mutta juhlimista mieluummin haluaisin olla rauhassa kanss-”

”Täällähän te piileskelette!”

Siriuksen ilahtunut huudahdus sai molemmat hypähtämään yllätyksestä, ja ennen kuin he ennättivät toipua, Sirius tarttui Harryn käsivarteen toisella ja Dracon käsivarteen toisella kädellään ja lähti raahaamaan heitä kohti portaikkoa.

”Täällä on liikaa ihmisiä ja kuhinaa”, Sirius sanoi luoviessaan oppilaiden lomitse. ”Ajateltiin, että ehkä haluaisitte mieluummin olla vähän pienemmässä porukassa ainakin jonkin aikaa. Sellaisessa, jossa jopa kuulee vierustoverinsa äänen.”

Harry ei väittänyt vastaan, vaikka jakoikin myös Dracon toiveen kahdenkeskisyydestä. Siihen olisi kuitenkin vielä aikaa myöhemmin illalla. Hän ei ollut varma siitä, mitä heille tapahtuisi omassa ajassaan, mutta joka tapauksessa Draco olisi siellä hänen kanssaan, kun taas hänen vanhempansa ja heidän ystävänsä eivät olisi. Hän halusi hyvästellä heidät kunnolla. Ilmeisesti Draco käsitti tämän, sillä ei väittänyt vastaan Siriuksen johdattaessa heitä kohti seitsemäsluokkalaisten makuukamaria.

Paikalle oli kelmijoukon lisäksi haettu myös Tommy ja Ramiro, joiden kanssa varsinkin Draco oli viettänyt aikaa. Makuusaliin haalitut syötävät löivät oleskeluhuoneen tarjoomukset laudalta – Kelmien kartta ja näkymättömyysviitta olivat selvästi päässeet käyttöön. Taustalla soi hiljainen musiikki.

Hetken verran Harry tunsi olonsa tukalaksi, kun kaikkien huomio kiinnittyi häneen sekä Dracoon. Olisiko hänen pitänyt sanoa jotakin? Hän ei keksinyt mitään, mikä olisi ollut älykkäämpää kuin ”Ööh, niin, me tuota lähdemme huomenna”, joten hänestä tuntui että oli parempi pitää suu kiinni.

”Halusimme ryöstää teidät vähäksi aikaa”, James sanoi matka-arkun päällä istuskellen. Hän puhui monikossa, mutta hänen silmänsä olivat suuntautuneet Harryyn. ”Ehkä vielä jutella...”

Harryn oli pakko nielaista. Draco hipaisi kuin ohimennen hänen kättään ennen kuin asteli viittoilevan Ramiron luo.

Kuka olisi uskonut, että hän osaisi olla noin... rohkaiseva? Kannustava?

Melkein kuin olisi kuullut Harryn ajatukset Draco käännähti katsomaan taakseen, hymyili aavistuksenomaista hymyään ja käänsi sitten huomionsa heidän huonetovereihinsa.

”Älä nyt siihen jämähdä”, Sirius sanoi ja tyrkkäsi Harrya selkään, kunnes tämä meni istumaan Jamesin ja Peterin väliin. Oli liian hiljaista ja hän keskittyi heiluttelemaan jalkojaan vuoteen laidalta. Huoneen toiselta laidalta alkoi kuulua pamahduksia, jotka kertoivat, että Draco oli ryhtynyt pelaamaan räjähtävää näpäystä Tommyn ja Ramiron kanssa. Harry toivoi, että hänelläkin olisi ollut jotakin tekemistä käsilleen ja ymmärsi äkkiä, minkä vuoksi monet tytöt ja naiset pitivät neulomisesta. Ehkä hänen pitäisi koettaa sitä joskus. Hän ei voisi mitenkään olla huonompi kuin Hermione.

Hermione... Pian minä näen hänet taas, ja Ronin...

Harry oli halunnut viivyttää lähtöä mahdollisimman kauan, mutta nyt ikävä kouraisi häntä syvältä. Ajatus ystävien näkemisestään lämmitti mieltä ja sai hänet hymyilemään.

Remus kauhaisi kulhosta kourallisen suolapähkinöitä ja tyrkkäsi sitten kulhon Peterille. ”No, toivottavasti teillä on ollut mukavaa täällä”, hän sanoi alkaessaan nakerrella saalistaan.

”Öh, on”, Harry vastasi napatessaan pähkinöitä ja siirsi sitten ne eteenpäin Jamesille. ”Minä... öh, tiedän, että tämä kuulostaa kamalan lattealta, mutta minä tarkoitan tätä: olen todella iloinen siitä, että olen saanut tutustua teihin kaikkiin.” Hänen katseensa siirtyi kelmistä toiseen ja he nyökkäilivät vakavina.

Remus oli Remus nuorenakin, hän oli ystävällinen ja hillitty, mutta ei kuitenkaan ilonpilaaja. Hän osasi nähdä asiat useammalta kuin yhdeltä kannalta ja vaistosi milloin oli oikea aika keskustella jonkun kanssa tai jättää tämä rauhaan. Harry oli aina pitänyt aikuis-Remuksesta ja arveli, että pitäisi hänestä tästä lähtien vielä enemmän.

Peter oli hankalammin määriteltävissä. Harryn oli pakko myöntää, että hän piti pojasta, ja se oli samaan aikaan iloista sekä surullista. Joskus ennen seulaan joutumista hän oli ihmetellyt, miten hänen vanhempansa ja Sirius olivat voineet olla niin hölmöjä, että olivat luottaneet Peteriin, miten he eivät olleet nähneet, mikä tämä oli. Nyt hänen oli myönnettävä, ettei hän olisi nähnyt sitä itsekään. Hän oli hyvillään siitä, että saattoi lakata pitämästä vanhempiaan hölmöinä mutta pahoillaan siitä, että niin mukavan pojan pystyi lopulta pelottelemaan petturiksi. Se oli myös huolestuttavaa – jos Peter saattoi pettää, saattaisi melkein kuka tahansa. Kehen saattoi todella luottaa?

Saattaisiko esimerkiksi hän itse luottaa Dracoon? Hänellä oli luottamukselle paljon vähemmän perusteita kuin kelmeillä oli Peterin suhteen, vaikka hän olikin rakastunut.

Hän vilkaisi Dracon vaaleaa takaraivoa ennen kuin antoi katseensa liukua Siriukseen. Sirius ei ollut samanlainen kuin se aikuis-Sirius, jonka hän oli tuntenut aivan liian lyhyen aikaa. Tämä Sirius oli paljon iloisempi, rennompi ja puheliaampi. Azkaban imisi iloisuuden ja tukahduttaisi puheliaisuuden, ja lopulta vuosien viettäminen siinä kauhun paikassa muuttaisi hänet säpsähteleväksi ja hivenen vainoharhaiseksi. Hänen hyväntahtoinen huumorinsa muuttuisi kitkerän ironiseksi. Mutta hänestä tulisi myös ajattelevaisempi, syvällisempi. Muutos ei olisi kokonaan huono. Harry toivoi kipeästi, että Sirius ei olisi kuollut, jotta hän voisi yrittää kaivaa tästä esiin sitä huoletonta poikaa joka tämä nyt oli.

Jamesin katsominen teki aivan yhtä kipeää, ellei enemmänkin. Aiemmin hän ei ollut tuntenut isäänsä, joten hän ei ollut kaivannut tätä henkilönä vaan ainoastaan isänä. Nyt hän tunsi, ei niin hyvin kuin olisi tahtonut mutta paljon paremmin kuin oli osannut toivoakaan. Ja hän oli varma siitä, että heillä olisi ollut hyvin hauskaa yhdessä, jos James olisi saanut elää. He olisivat käyneet huispausotteluissa ja syöneet Vahvahqon jäätelöitä ja ostaneet yllätyslahjoja Lilylle...

Harry pyyhkäisi äkäisesti silmiään ja käsitti katsoneensa pitkään.

”Kyllä mekin jäädään kaipaamaan teitä”, Sirius sanoi rikkoakseen hiljaisuuden. ”Täällä ei voi olla liikaa ihmisiä, jotka rökittävät Ruikulia.”

Harry purskahti nauruun yhdessä muiden kanssa ja tunnelma vapautui. He puhelivat hetken koulusta, opiskelusta, opettajista ja kaikesta, mikä mieleen juolahti, kunnes Remus nousi ja katsoi merkitsevästi muihin.

”Taidan mennä pelaamaan”, hän ilmoitti. ”Näyttää siltä, että he aloittavat juuri uuden kierroksen.”

”Minäkin tulen”, Sirius sanoi ja ponnahti jaloilleen.

Harry oli hetken loukkaantunut siitä, että he hylkäsivät hänen seuransa, sitten hän näki Remuksen viittaavan vielä Peterille, joka seurasi heitä. James jäi paikoilleen ja Harry käsitti, että James oli ehkä suunnitellut tämän jotta saisi puhua kahden kesken hänen kanssaan.

James rykäisi ja vahvisti siten Harryn arvauksen. ”Tämä on ollut kiinnostava kokemus”, hän sanoi. ”Minäkin olen iloinen, että sain tavata sinut, näin... etukäteen.”

Harry ei voinut olla tyrskähtämättä tilanteen omituisuudelle, jonka James jotenkin onnistui tuomaan ilmi. Etukäteen. Niin, Jamesin näkökulmasta tilanne oli varmaankin vielä omituisempi kuin Harryn.

”On mukava tietää, että minulla tulee olemaan tuollainen poika.” James siirtyili hivenen arkun kannella ja väänsi jalkansa ristiin vaihteeksi toisin päin. ”Minun tulee sinua ikävä – ”

”M-” Harry nielaisi aloittamansa sanan huomatessaan, ettei James ollutkaan vielä lopettanut.

” – mutta tavallaan on helpotus, että lähdette. Niin paljon kuin sinusta pidänkin, tämä tilanne tavallaan... karmii.”

”Minuakin. Mutta minulle tulee myös ikävä.” Paljon pahemmin kuin osaisit kuvitellakaan.

”Mutta tapaammehan me tulevaisuudessa taas, ja sitten meillä on paljon paljon enemmän aikaa tutustua.”

Ei meillä ole... Harryn kurkkua kuristi erittäin epämukavasti.

James nyppi hetken kynsinauhaansa ilmiselvästi itseään kooten, sitten hän puhui. ”Minun tekisi mieli kysyä kauheasti asioita tulevaisuudesta, mutta en kysy, koska luulen, etten silti ihan oikeasti halua tietää.”

Harry nyökäytti päätään.

”Mutta tätä minun on pakko kysyä. Koska en oikein osaa kuvitella itseäni isänä. Harry... olenko minä kelvollinen isäksi?”

”Olet.” Harryn ääni oli vakaa, vaikka hän painoikin katseensa lattiaan piilottaakseen kärsimyksen kasvoillaan.

James rentoutui, sen saattoi aistia katsomatta. ”Hyvä”, hän sanoi iloisemmalla äänellä. ”Tuon kuuleminen helpotti. Tiedän, että selviän kaikesta muusta, mikä vastaan tulee.”

Puristus Harryn rinnassa tiukentui entisestään. James ei huomannut hänen mielialaansa vaan nousi jaloilleen ja lähti kohti makuusalin ovea.

”Tule, käydään Lilyn luona.”

Draco kääntyi katsomaan Harrya kysyvästi hänen seuratessaan Jamesia. Harry kohautti harteitaan ajatukset liian sotkussa minkäänlaiseen muuhun vastaukseen.

”Miksi?” Harry sai kysytyksi, kun he olivat käytävällä matkalla kohti portaita.

”Kai sinä haluat hyvästellä hänet?”

”Öh... mutta en minä ole sanonut, että...”

”Minä tiedän, että hän on äitisi. En hankkisi lasta kenenkään muun kanssa ja näen myös, että silmäsi ovat täsmälleen samanlaiset kuin hänen.”

Harry luovutti huokaisten. Ei ollut mitään järkeä väittää vastaan. ”Onko hänelle pakko kertoa?” hän kysyi heidän alettuaan laskeutua portaita.

James kohautti harteitaan. ”Ei kai. Ei. Sellainen on tavallaan myös taakka. Tulevaisuuden pitäisi olla tuntematon.”

”Paitsi ennustajien mielestä”, Harry huomautti.

”Niin”, James tuhahti. ”Minusta ennustaminen on turhaa. Dumbledorekaan ei välitä siitä, sitä ei edes opeteta täällä.”

Mutta joidenkin vuosien kuluttua Punurmio ennustaa minusta ja Voldemortista, ja Dumbledore palkkaa hänet professoriksi pitääkseen hänet turvassa.

Portaiden alapäässä oli kasoittain rohkelikkoja, jotka yrittivät vetää Harryn puhumaan kanssaan. James tarttui hänen käsivarteensa ja tempoi hänet väkisin joukon läpi suunnaten kohti sohvia, joilla Lily istui Kathyn kanssa selkä heihin päin.

James peitti Lilyn silmät käsillään, mutta Lily ei säpsähtänyt. Sen sijaan hän tirskahti hiukan, tarttui sitten käsiin ja työnsi ne hellän vastustamattomasti pois. Leveästi hymyilevä James kiersi sohvan ja viittoili Harrya seuraamaan.

”Te sitten lähdette aamulla?” Kathy ennemminkin totesi kuin kysyi, ja Harry vastasi nyökkäämällä. ”Toivottavasti oli kiintoisa matka.”

Harry nyökkäsi uudelleen.

”Kertoisitko, miten amerikkalainen koulujärjestelmä eroaa tästä?”

Ennen kuin Harry ennätti alkaa änkyttää mitään sekavaa, James katkaisi Kathyn utelut. ”Älä kiusaa häntä viimeisenä iltana! Annetaan mieluummin hänelle jotain muistettavaa täältä.” James kaiveli hetken taskujaan ja onnistui löytämään pahvisen kirjanmerkin, jossa oli Tylypahkan vaakuna. Hetken Harry ihmetteli, miksi hänellä oli kirjanmerkki taskussaan – hänen tietääkseen vain Hermione luki riittävästi sellaiseen – kunnes käsitti, että hän oli varannut sen mukaansa tarkoituksella.

”Oho”, James sanoi ällistynyttä teeskennellen vedettyään merkin esille. ”Mehän voisimme kirjoittaa tähän jotain?”

”Oi, sehän on hyvä ajatus”, Lily sanoi hymyillen. ”Siinä on koulumme merkkikin. Kuin matkamuisto.”

”Onko sinulla kynää ja mustetta?”

”Minulla on”, Kathy tarjosi Lilyn pudistettua päätään. James otti välineet ja alkoi raapustaa kirjanmerkin kuvattomalle puolelle. Harryn olisi tehnyt mieli hypähdellä. Hän ei olisi osannut edes toivoa tällaista.

Jamesin kirjoitettua Lily lisäsi tekstin alle oman lyhyen toivotuksensa ja oli vähällä ojentaa kirjoitusvälineet ja merkin eteenpäin Kathylle, kun James nappasi merkin itselleen.

”Tuolla ovat muut!” James hihkaisi ja työnsi kirjanmerkin Harryn käteen. Harry otti sen sanattoman kiitollisena, hän ei halunnut siihen Kathyn kirjoitusta vaikka tämä mukava olikin. Vain vanhempiensa.

Kathy katseli hivenen happamena, kuinka James kiskoi Harryn mukanaan ystäviensä ja Dracon luo, jotka olivat laskeutuneet oleskeluhuoneeseen. Harry puolestaan talletti merkin huolellisesti taskuunsa, ja kun iloiset rohkelikot tempasivat kaikki jälleen juhlariehaan, hän osallistui mieli keveänä.

Luku 19 + epilogi

Kaksisataa kirjoitettu

2009-07-28T08:38:14Z

Raapaleprojektissa mennään jo yli puolivälissä, nyt on kasassa 200 raapaletta. Ihan hyvin etenee eikä ideoistakaan ole ollut pulaa. Seuraavaksi rupean purkamaan Raapalehaasteboksia, kiitos kaikille haasteita jättäneille. :) Boksiin saa edelleen kirjoittaa, tässä pitäisi vielä loppuvuoden aikana kirjoittaa 165 raapaletta.

Tähän mennessä:

133 Harry Potteria
51 originaalifiktiota
14 Fullmetal Alchemistia
1 House
1 Neon Genesis Evangelion

= 200

Yayz! o/

Ficit: Syy

2009-07-28T08:25:39Z

Fandom: Fullmetal Alchemist
Disclaimer: Maailma ja hahmot kuuluvat Hiromu Arakawalle ja animetiimeille enkä minä saa minkäänlaista korvausta heidän luomuksillaan leikkimisestä.

Otsikko: Syy
Kirjoittaja: picca

Paritus: Roy/Havoc, Havoc/tyttö
Ikäraja: Sallittu
Genre: Draama, jonkin sortin romantiikka
Pituus: Raapale (100 sanaa)
Summary: Roy puristi kätensä nyrkkiin ja käänsi selkänsä alaisilleen. Hän tiesi, kuinka asiat menisivät Keskuksessa.

Haasteet: Päivän raapale #200.

A/N Joo, uusi anime inspaa taas. Tätä paria on tehnyt mieli myös kokeilla, tässä nyt alkuun tämmöinen pätkä. Siitä kohtaa, kun Royn porukat siirretään Keskukseen.

Syy

Havocin surkea ilme raivostutti Royta niin, että hän menetti hetkeksi puhekykynsä. Oikeasti, se oli vain tyttö. Keskuksessa olisi tyttöjä joka sormelle. Mitä väliä oli, jos tänne joutui jättämään yhden?

Hawkeye taputti myötätuntoisesti Havocin käsivartta ja muutkin näyttivät sääliviltä. Roy puristi kätensä nyrkkiin ja käänsi selkänsä alaisilleen. Hän tiesi, kuinka asiat menisivät Keskuksessa.

Pienen etsimisen jälkeen Havoc löytäisi tyttöystävän. Roy ei sietäisi heidän seurustelunsa näkemistä, joten hän viettelisi tytön. Havoc olisi vihainen, mutta jälleen vapaa.

Miksi Havoc oli niin hölmö, ettei käsittänyt syytä Royn toiminnan taustalla? Ja miksi Royn oli niin vaikea itse sanoa, että oikeasti hän vain halusi Havocin itselleen?

FIN.

Ficit: Mielenkiintoinen oppikirja

2009-07-28T08:14:42Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, enkä minä saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Otsikko: Mielenkiintoinen oppikirja
Kirjoittaja: picca

Paritus: Mies/nainen, päähenkilönä Hermione
Ikäraja: K-18
Genre: draama, huumori, PWP
Pituus: Raapale (100 sanaa)
Summary: ”Nämä vanhat kirjat ovat todella mielenkiintoisia. Sinäkin pitäisit tästä!”

Haasteet: Viikottaisen raapalehaasteen aiheena viikolla 30 Hermione Granger.

Päivän raapale #199.

A/N Tämä oli vaikea kirjoittaa. Lähinnä siksi, että meinasin koko ajan tikahtua nauruun.

Mielenkiintoinen oppikirja

...ja noustessansa kumarasta asemastaan näki nainen, että hänen miehensä oli häntä katsoessansa jo kiihoittunut. Miehen sukuelin sojoitti ylwäänä ja walmiina naista warten, joten nainen oitis polwistui lattialle niin että hänen pakaransa oliwat miestä kohden. Ne kutsuiwat miestä suutelem-

”Hermione!”

Hermione mulkaisi pahasti Harrya, joka oli keskeyttänyt hänen lukemisensa.

”Mitä sinä teet?”

”Luen kirjaa, kai sinä sen näet?”

”Pystytkö sinä oikeasti lukemaan noita ihme merkkejä?”

”Kyllä. Ne ovat muinaisia riimuja.”

Harry pudisti päätään. ”Minä en tajua. Miten sinä aina jaksat opiskella?”

”Nämä vanhat kirjat ovat todella mielenkiintoisia. Sinäkin pitäisit tästä!”

”Hah, niin varmaan. Mitä siinä muka on, jotain muinaista pornoa vai?”

FIN.

Ficit: Tuntemattomat suuruudet

2009-07-28T08:07:08Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, enkä minä saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Otsikko: Tuntemattomat suuruudet
Kirjoittaja: picca

Henkilöt: Tom, paritukseton
Ikäraja: Sallittu
Genre: Draama
Pituus: Raapale (100 sanaa)
Summary: Historiankirjat olivat täynnä nimiä, joita kukaan ei enää muistanut.

Haasteet: Spurttiraapale-haasteen neljäs kierros, sanana "suuruus".

Päivän raapale #198.

A/N Viimeinen teksti tälle spurttikierrokselle. Pitkän pohdinnan päätteeksi keksin vihdoin jotakin, mikä ei menisi pervoiluksi. Jei.

Tuntemattomat suuruudet

Historiankirjat olivat täynnä nimiä, joita kukaan ei enää muistanut. Velhoja ja noitia, jotka olivat aikoinaan olleet suuria ja kuuluisia, jotka olivat tehneet niin suuria tekoja, että ne olivat mullistaneet historiaa. Ja nyt heidän nimensä pölyttyivät kirjankansien välissä eikä juuri kukaan vaivautunut enää edes avaamaan kirjoja.

Tom painoi mieleensä nimen toisensa jälkeen ja liitti ne tapahtumiin, joiden vuoksi ne oli vaivauduttu ikuistamaan. Joku oli keksinyt ajankääntäjän, joku oli aloittanut sodan jättiläisten kanssa, joku oli solminut sopimuksen maahisten kanssa.

Tom päätti, että tekisi jotakin niin suurta, että hänet muistettaisiin vuosisatojen kuluttua toisin kuin nämä. Hänen nimensä ei päätyisi näiden tuntemattomien suuruuksien joukkoon.

FIN.

Ficit: Kunnon välineet

2009-07-28T08:02:48Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, enkä minä saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Otsikko: Kunnon välineet
Kirjoittaja: picca

Paritus: Susan/Hannah?
Ikäraja: K-13
Genre: Draama, huumori
Pituus: Raapale (100 sanaa)
Summary: ”Älkää selittäkö! Tiedän kyllä, mitä te olitte menossa tekemään!”

Haasteet: Spurttiraapale-haasteen neljäs kierros, sanana "narut".

Päivän raapale #197.

A/N Älkää helvetissä kysykö. Minä en tiedä.

Kunnon välineet

”Mitä teillä on käsissänne?” Voro jyrähti, kun Susan ja Hannah yrittivät hiipiä hänen ohitseen käytävällä.

Tytöt näyttivät kuuliaisesti hyppynarujaan. ”Olimme menossa pihalle hypp-”

”Älkää selittäkö! Tiedän kyllä, mitä te olitte menossa tekemään!” Voron silmissä oli hiukan mielipuolinen kiilto. ”Olitte menossa harrastamaan kiihkeää sadomasokistista lesboseksiä!”

Susan ja Hannah vilkaisivat säikähtäneinä toisiinsa. ”Emmekä olleet, aioimme...”

”Käyttäkää edes kunnon välineitä.” Voro kiskaisi hyppynarut itselleen ja lähti harppomaan kohti työhuonettaan. Tyttöjen oli pakko seurata häntä, ja hetken kuluttua hän oli jo kaivanut varastostaan pari häijynnäköistä ketjua sekä käsirautoja.

”Siinä! Alkakaa laputtaa älkääkä häiritkö työtäni!”

Susan kilisteli ketjua kädessään neuvottomana. ”Miten me nyt hyppäämme narua?”

FIN.

Ficit: Tomuhiukkasia

2009-07-27T16:57:26Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, enkä minä saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Otsikko: Tomuhiukkasia
Kirjoittaja: picca

Henkilöt: Anonyymi kertoja
Ikäraja: Sallittu
Genre: Haikailu, mietelmä
Pituus: Raapale (100 sanaa)
Summary: Me olemme kaikki kuin tomuhiukkasia, me ihmiset.

Haasteet: Spurttiraapale-haasteen neljäs kierros, sanana "hiukkanen".

Päivän raapale #196.

A/N Hämärää pohdintaa, jaiks.

Tomuhiukkasia

Me olemme kaikki kuin tomuhiukkasia, me ihmiset. Noidat ja velhot eivät ole poikkeus, taikuudesta huolimatta me tipahdamme elämään kuten muutkin, leijumme sinne, mihin tuuli sattuu meidät kuljettamaan. Voimme yrittää pyristellä virtaa vastaan, mutta lopulta jokin satunnainen puuska tempaa meidät mukaansa ja vie johonkin, mihin emme koskaan kuvitelleet menevämme. Yhtäkkiä kaikki näyttää vieraalta eikä yksikään lähellä leijuva tomuhiukkanen omaa tuttuja piirteitä. Tekisi mieli vain vajota alemmas, pois kaikkien näkyviltä, käpertyä siihen, millaisena aikaisemman elämän koki, mutta virta ei päästä otteestaan ennen aikojaan. Saattaa vain toivoa, että lentomatkan aikana osuisi lähelle toista hiukkasta, niin lähelle että voisi hetken verran katsoa maisemia yhdessä.

FIN.

Ficit: Limaista

2009-07-27T16:54:02Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, enkä minä saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Otsikko: Limaista
Kirjoittaja: picca

Paritus: Bill/Fleur, vihjauksena Ginny/Fleur
Ikäraja: K-7
Genre: Angstiromantiikkaa
Pituus: Raapale (100 sanaa)
Summary: Ginny ei voinut olla ajattelematta, että he näyttivät yhdessä hyvältä, ja se suututti.

Haasteet: Spurttiraapale-haasteen neljäs kierros, sanana "lima".

Päivän raapale #195.

A/N Halusin jonkinlaista Fleur-ficciä tästä, mutta en nyt tiedä olisinko hirveän tyytyväinen. Tulipa tehtyä.

Limaista

Pensaan varjo ei riittänyt kätkemään Billiä ja Fleuria, jotka näyttivät olevan yhtä toistensa ympärille kietoutuneiden käsivarsien sotkua. Ginny ei voinut olla ajattelematta, että he näyttivät yhdessä hyvältä, ja se suututti.

Bill tuntui aina saavan kaiken niin, ettei Ginnylle jäänyt mitään. Sisarusparven vanhimmalle kaikki hankittiin uutena, ja häneltä tavarat siirtyivät nuoremmille ja nuoremmille, kunnes Ginny lopulta sai räjähtäneen luudanvarren tai kannettomaksi kuluneen kirjan.

Hän katseli Fleurin hiuksien säihkyvän varjossakin lumoavasti, kun Bill veti sormiaan niiden lävitse. Saattoi vain kuvitella, kuinka pehmeiltä ne tuntuivat ihoa vasten.

Ron astui keittiöön, jolloin Ginny riuhtaisi katseensa ikkunasta ja esitti oksentavansa ällötyksestä samalla kun totesi: ”Limaista.”

FIN.

Ficit: Miehekäs maku

2009-07-27T16:49:21Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, enkä minä saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Otsikko: Miehekäs maku
Kirjoittaja: picca

Henkilöt: Harry ja Dudley, ei paritusta
Ikäraja: K-11
Genre: Draama
Pituus: Raapale (100 sanaa)
Summary: ”Mitä sinä täällä koluat?” Dudley kysyi.

Haasteet: Spurttiraapale-haasteen neljäs kierros, sanana "villikirsikka".

Päivän raapale #194.

A/N Heh heh. Miehekäs Dudley.

Miehekäs maku

Harry oli juuri kurkottamassa jääkaapin ylähyllyllä olevaa juustopakettia kohti, kun Dudley ilmestyi keittiöön.

”Mitä sinä täällä koluat?” Dudley kysyi.

Harry vastasi kohauttamalla harteitaan katsellessaan, kuinka Dudley ojensi kätensä jääkaapin perälle, missä Petunia säilytti aina paria siideripulloa.

”Menossa ryyppäämään?” Harry arvasi.

”Aiotko kieliä?”

”En, jos sinä et.”

Päätettyään olevansa samassa veneessä he nyökkäsivät äreästi. Dudley kilautti pullot kalliin urheilukassinsa pohjalle Harryn leikatessa juustosta paksuja viipaleita ja levittäessä niitä voileipäkeksien päälle.

”Et sitten kerro, että menin viettämään poikien iltaa”, Dudley vannotti.

”En en”, Harry vakuutti. ”Ei poikien illassa juoda villikirsikka-siideriä, se sopii tytöille.”

”MITÄ?”

Naurusta kihertävä Harry pakeni keittiöstä kädet täynnä juustokeksejä.

FIN.

Ficit: Patsaan paikka

2009-07-27T16:44:42Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, enkä minä saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Otsikko: Patsaan paikka
Kirjoittaja: picca

Paritus: Harry/Draco
Ikäraja: K-11
Genre: Dialogi, huumori
Pituus: Raapale (100 sanaa)
Varoitukset: OoC
Summary: "Kuka on paras kakunpaistaja ikinä, kuka?”

Haasteet: Spurttiraapale-haasteen neljäs kierros, sanana "patsas".

Päivän raapale #193.

A/N Mulla on ihme huumorifluffytarve ja tajusin etten ole ikuisuuteen kirjoittanut hoodeeta ja paistoin äsken itse kakun, joten tällaista jälkeä syntyy. Apua, melkein nolottaa.

Patsaan paikka

”Katso, Harry! Se irtoaa reunoista! Kuka on paras kakunpaistaja ikinä, kuka?”

”Öö... rouva Weasley?”

”Väärin! Se olen minä, Draco The Greatest Baker Ever Malfoy!”

”Älä sano ennen kuin tuota on maistettu...”

”Taikina oli hyvää! Sinun pitäisi se tietää, ryöstit koko kulhon.”

”Joo, mutta voihan olla, että ainesosat ovat jotenkin reagoineet uunissa tai jotain.”

”Et sitten halua uskoa kykyihini?”

”Uskoisin jos sellaisia olisi.”

”Tuo ei ollut kiva asia poikaystävälle sanottavaksi.”

”Mitä sitten pitäisi tehdä? Ehdottaa patsasta kunniaksesi?”

”Ei huono idea.”

”Esiintyisitkö siinä kokkihatussa?”

”Ehkä.”

”Pelkästään?”

”Senkin pervo!”

”Tuo ei ollut kiva asia poikaystävälle sanottavaksi, Draco.”

”Elä sen kanssa ja maista kakkua.”

FIN.

Ficit: Harkittu väri

2009-07-27T16:38:25Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, enkä minä saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Otsikko: Harkittu väri
Kirjoittaja: picca

Henkilöt: Narcissa ja Draco, ei oikeastaan paritusta
Ikäraja: Sallittu
Genre: Draama
Pituus: Raapale (100 sanaa)
Summary: ”Äiti. En edes tunne häntä. Miten voit puhua naimisiinmenosta?”

Haasteet: Spurttiraapale-haasteen neljäs kierros, sanana "keltainen".

Päivän raapale #192.

Harkittu väri

”...ja muista viedä hänelle kukkia”, Narcissa sanoi suoristaessaan Dracon solmiota.

”Älä hermoile. Treffit nämä vain ovat.”

”Hänen naimisensa kohottaisi sukumme arvoa suuresti. Yrittäisit ottaa tämän vakavammin.”

”Äiti. En edes tunne häntä. Miten voit puhua naimisiinmenosta?”

”Pidät hänestä varmasti. Muista tehdä hyvä ensivaikutelma. Uskallakin unohtaa kukat! Hän pitää violetista.”

”Jotain muuta tärkeää?”

Narcissa yritti olla piittaamatta kitkerästä äänensävystä. ”Ei juuri. Kunhan ei mitään keltaista. Hän inhoaa sitä. Noin, menehän nyt, on tärkeää olla ajoissa.”

Draco pamautti oven kiinni perässään. Narcissa seurasi hänen kulkuaan ikkunasta ja voihkaisi, kun hän repi kulkiessaan mukaansa muutaman voikukan.

Ehkä järjestetty avioliitto ei sittenkään ollut hyvä ajatus.

FIN.

Ficit: Riitasointuinen sinfoniamme, luku 10

2009-07-25T19:53:29Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Title: Riitasointuinen sinfoniamme
Author: picca
Beta: arteww

Paritus: Minerva/Hermione (mainitaan ja on pienessä osassa myös Ron/Lavender sekä Harry/OFC)
Ikäraja: K-18
Genret: Romantiikkaa höystettynä angstilla, draamalla ja fluffilla.
Pituus: 10 lukua (~24000 sanaa)
Varoitukset: Hahmojen välinen ikäero on suuri. Ficci tulee myös sisältämään paljon kaikenlaista muuttoasiaa sekä -kuvailua.
Summary: Minerva ja Hermione ovat seurustelleet kaksi vuotta ja nyt he ostavat talon, johon alkavat perustaa yhteistä kotiaan. Riittääkö rakkaus, kun arkielämän kiireet painostavat ja pieniltä vaikuttaneet asiat kasvavat uusiin mittasuhteisiin?

Kaikki luvut

A/N Ja nyt, hyvät lukijat, seuraa tämän ficin viimeinen osa, eli se on nyt niin kuin loppu. Minä olen pitänyt tämän kirjoittamisesta paljon, pidän parituksesta sekä myös ideasta, mutta on myös mukavaa saada tämä valmiiksi. Kirjoitan paritusta varmasti jatkossa lisää.

Iso kiitos vielä kerran Artelle, joka betasi koko ficin ja potkiskeli minua eteenpäin. <3

RIITASOINTUINEN SINFONIAMME

10. Finaali

”Kylläpä sattui kaunis päivä pitää juhlat”, sanoi herra Smith nojautuen vasten puutarhoja erottavaa valkoista lauta-aitaa.

”Niin sattui, onneksi.” Hermione hymyili naapurilleen, jota ei vielä tuntenut kovinkaan hyvin. Kahden tytön isä kampasi mustan tukkansa alkavan kaljunsa peitoksi ja pukeutui asuihin, jotka eivät olisi pistäneet silmään golfkentällä. Hermione arveli hänen työskentelevän pankissa, mutta ei muistanut mikä oli johdattanut hänen epäilyksensä siihen suuntaan.

”Onko tulossa suuretkin sukujuhlat?”

Hermione vilkaisi nurmikolle lennätettyä pöytää, jota oli venytetty loitsulla yli kahdellekymmenelle hengelle sopivaksi. Lisäksi pihalle oli tuotu penkkejä, kaksi pyöreää muovipöytää sekä runsaasti kokoon taittuvia tuoleja.

”Aika lailla”, hän vastasi. ”Lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla – meidän tupaantuliaistemme lisäksi juhlimme ystäväni tyttären ristiäisiä.”

Eikä kahta kolmannetta...

Herra Smith nyökytteli hyväntuulisesti päätään. ”Koti ja perhe, siinäpä hyviä syit-”

”Hermione!”

Hermione käännähti katsomaan etuportaille päin ja näki Harryn seisovan ovenraossa. ”Mitä?”

”Tule pian!” Harry huusi. Sisältä talosta kuului hyvin huolestuttavia äänekkäitä räjähdyksiä.

”Miksi?”

Vastaus kysymykseen saapui ovenraosta karanneen ilotulitusraketin muodossa. Sinisen linnun muodostava kipinäsuihku sinkoili yhä korkeammalle kirjoittaen valopyrstöllään sanaa Onnea! yhä uudelleen. Hermione ja herra Smith tuijottivat sitä kumpikin, mutta jälkimmäinen oli huomattavasti typertyneempi. Hermione vain ihmetteli, kuinka rakettilaatikko oli saattanut poksahtaa ennen aikojaan ja voisiko hän mahdollisesti kiristää kaksosilta rahat takaisin.

”Ohho”, Smith sanoi. ”Tuopa on... jotakin.”

”Tosiaan”, Hermione sanoi ja yritti näytellä tietämätöntä samalla, kun kiskoi taikasauvaa taskustaan. Ääni hänen takaraivossaan esteli häntä loitsimasta jästin nähden, mutta jos hän ei tekisi sitä, ilotulite houkuttelisi paikalle yhä useampia jästejä ja tilanne pahentuisi entisestään. Niinpä hän kuoletti karanneen raketin hyvin tähdätyllä loitsulla ja kääntyi sitten jälleen naapurinsa puoleen.

Herra Smith räpytteli typertyneenä silmiään ilmiselvästi ihmetellen, oliko nähnyt sitä mitä oli kuvitellut nähneensä. Ennen kuin hän ennätti sanoa mitään tai kerätä ajatuksiaan, Hermione pyyhki pari viimeistä minuuttia hänen muististaan saaden hänet jälleen räpyttelemään kuin olisi herännyt unesta.

”Koti ja perhe, siinäpä hyviä syitä juhlimiseen”, Smith sanoi nyökytellen päätään. ”Olen iloinen siitä, että olette kunnon väkeä ja arvostatte oikeita asioita.”

Hermione tyytyi hymyilemään vastaukseksi.

”On ihailtavaa, että huolehditte isoäidistänne niin tunnollisesti. Ja miehenne vaikuttaa oikein miellyttävältä hänkin.”

Isoäitini? Mieheni?

Hetkisen kuluttua Hermione käsitti, että herra Smith tarkoitti isoäidillä Minervaa ja miehellä Harrya. Oikeastaan hän ei ihmetellyt syntynyttä harhakäsitystä, vaikka se häntä suututtikin. Ei kuitenkaan huvittanut käydä oikomaan asioita nyt.

Minun mieheni on pulassa sisällä, hän ajatteli happamen huvittuneena.

Vielä yksi sauvanheilautus sai Smithin mutisemaan jotakin auringonpistoksesta ja odottavista lapsista, minkä jälkeen hän asteli sisälle taloonsa. Hämäytys toimi loistavasti, mutta Hermione ei jäänyt nauttimaan osaamisestaan vaan säntäsi sisälle keskelle ilotulitteiden sekoittamaa juhlavalmisteluhälinää.

Heti eteisessä hän kompastui oven edessä lojuviin kenkiin, jotka Harry oli viskannut nopeasti jaloistaan. Äänettömästi mielessään kiroillen Hermione otti tukea ovesta, vältti kaatumisen täpärästi ja jatkoi kompuroimista sisemmälle taloon, missä suurin osa räjähdyksistä vaikutti kuuluvan olohuoneesta.

Hermione pysähtyi silmänräpäyksen ajaksi kynnykselle ja näki, että Harry oli jo olohuoneessa tuhoamassa ilotulitteita, kun taas Molly keskittyi estämään esineitä rikkoutumasta rakettien kimpoillessa niistä. Molly pelasti kirjahyllyn päällä olevan kristallimaljakon kuivattuine kukkineen, mikä havahdutti Hermionen säntäämään sisään ja auttamaan.

Rakettien kuolettaminen oli raskasta työtä, vaikka tiesikin kuinka niitä oli käsiteltävä. Silti Hermionen suupieliä nyki eikä hän voinut olla muistamatta ikimuistoista näkyä vaaleanpunaiseen pörröiseen villapaitaan pukeutuneesta Pimennosta, joka kirkui yrittäessään tuhota kaksosten koulussa mellastavia raketteja. Eikä tällaisena päivänä yksinkertaisesti voinut olla huonolla tuulella.

Kun enää pari rakettia sinkoili huoneessa, oven suuhun ilmaantui Arthur kysymään, sattuisiko saatavilla olemaan himuria. Tyrskähtelevä Hermione oletti, että kysymys oli imurista, ja viittoili eteisen siivouskomeron suuntaan. Hän ei kysynyt, miksei Arthur vain lakaissut roskia tiehensä loitsulla – mies oli niin hellyttävän innoissaan laitteesta, ettei hän viitsinyt.

Arthur säteili onnesta ja kuoletti yhden raketin ennen kuin lähti etsimään aarrettaan komerosta.

Molly pudisteli päätään hellän huvittuneena. ”Noh, takaisin töihin”, hän sanoi huokaistuaan pehmeästi. ”Hermione, missä ovat pöytäliinanne? Vie ne pihapöytään. Harry, autatko hiukan, tätä sohvaa voisi siirtää niin saamme tilaa... Ginny!”

Hermione juoksi hakemaan valkoisia pöytäliinoja vaatehuoneesta ja portaikossa hän ohitti Ginnyn, joka puolestaan juoksi alakertaan syli täynnä Mollyn pyytämiä kirjoitusvälineitä. Oli helpottavaa, että Molly oli ottanut valmistelujen järjestämisen huolekseen. Suuren perheen äitinä hän oli tottunut ruokkimaan kerralla ison määrän ihmisiä ja raivaamaan joukoille mahdollisimman hyvin tilaa, ylipäänsä katsomaan, että asiat sujuivat mahdollisimman kitkattomasti. Hermione teki kuten pyydettiin ja luotti siihen, että asiat sujuisivat.

*

Hermione lakkasi huolehtimasta huomattuaan, etteivät ristiäiset olisi näyttäneet kovin oudoilta, vaikka jästejä olisikin sattunut paikalle. Puutarhaan kokoontuneet juhlijat olivat kenties pukeutuneet hupsusti eikä ristimisestä huolehtinut pappi, mutta mikään ei räjähdellyt eikä kenellekään kasvanut höyheniä. Se oli parasta, mitä saattoi odottaa juhlissa, joihin osallistui muun muassa ristittävän tytön kaksossedät.

Fred ja George virnistelivät toisilleen hiukan huolestuttavasti, mutta kokosivat itsensä vakavuuteen, kun yleisön edessä seisova vanha velho piti puheessaan dramaattisen tauon. Harry kohensi hiukan lapsen asentoa sylissään ja sai sen päästämään pienen kirahduksen.

Velho asetti taikasauvansa kärjen lapsen otsalle, ja Hermione näki Harryn ilmeen kiristyvän hetkeksi ennen kuin kasvot jälleen rentoutuivat.

Ajatteliko hän Voldemortia ja omaan otsaansa suunnattua tappokirousta?

”Ja täten nimesi on oleva – Iris Virginia Weasley.” Taikasauvasta näytti hetken verran valuvan kultaista valoa kuin jotakin hunajaista nestettä, mutta se haihtui jo ennen kuin Hermione ennätti vilkaista huolestuneena viereiselle kadunpätkälle ohikulkijat nähdäkseen. Kukaan ei näyttänyt huomanneen mitään erityistä ja hän taputti muiden mukana.

Harry antoi Lavenderin ottaa Iriksen sylistään ja näytti sekä huojentuneelta että surulliselta kallisarvoisen taakan kadottua hänen käsivarsiltaan. Sitten hänen katseensa suuntautui ristimistä seuranneiden vieraiden joukkoon ja Christieen, joka näytti väkijoukon keskelläkin olevan yksin. Hermione tiesi, ettei Harry ollut odottanut tytön tulevan. Hermionekaan ei ollut odottanut sitä, mutta oli joka tapauksessa iloinen siitä, että tämä oli ottanut kutsun vastaan.

Toivottavasti he sopivat, he näyttivät sopivan niin hyvin yhteen...

Vieraat alkoivat hiljalleen kerääntyä ylpeiden vanhempien luo esittämään onnitteluja. Hermione katseli heitä hetken kiintyneesti. Ron seisoi säteilevänä niin ryhdikkäästi, että näytti paljon tavallistakin pidemmältä, ja Lavender vaikutti pieneltä hänen rinnallaan. Vaikka Lavenderilla oli muutamia raskauskiloja vyötäisillään, hän näytti hentoiselta ja kalpealta. Synnytyksestä toipuminen vei kauemmin kuin parantajat olivat uskoneet, mutta hän ei enää näyttänyt sairaalta, ennemminkin väsyneeltä. Se johtui varmaankin osittain vauvan öisestä itkemisestä.

Hermione asteli Christien luo pahimman tungoksen laitamille ja kosketti kevyesti tämän käsivartta ennen kuin puhui.

”Todella mukavaa, että tulit.”

Christie siirsi vaivautuneesti painoaan jalalta toiselle, mutta nyökkäsi kuitenkin ja hymyili hiukan.

”Pelkäsin, että jättäisit väliin, koska...” Hermione ei saanut itseään sanomaan sitä loppuun saakka, joten hän antoi lauseen hävitä hiljaisuuteen.

”Niin, mutta eivät nämä ole hänen juhlansa.” Christie vilkaisi Harryyn, joka jutteli iloisesti Ronin kanssa ihmisjoukon keskellä. Harry näytti aistivan katseen, sillä katsoi hetken suoraan heihin, ja hymy katosi hänen kasvoiltaan. Hän pinnisti sen takaisin ja kääntyi jälleen Ronin sekä Lavenderin puoleen.

”Tiedätkö...” Hermione aloitti varovasti silmäten lyhyesti Harryyn päin. ”Hän todellakin kaipaa sinua.”

Christien leukaperät kiristyivät, mutta surulliset silmät eivät olleet sopusoinnussa suun tiukan viivan kanssa. Ohut hiussuortuva tipahti otsalta hänen nenälleen, ja hän vetäisi sen korvansa taakse. ”Niinkö? Miksi hän ei sitten sano sitä minulle?”

”Minä olen tuntenut Harryn melkein vuosikymmenen. Ja hän on ollut koko sen ajan idiootti ihmisten kanssa, etenkin tyttöjen.”

”Mutta sinäkin olet tyttö.”

Hermionen oli pakko virnistää hiukan. ”Se on totta, mutta olen niin monelta osin kummajainen, ettei minua voi pitää esimerkkinä.” Hänen katseensa etsi Minervan, joka jutteli matami Pomfreyn ja professori Verson kanssa syrjemmällä.

Christie nyökkäsi happamesti. ”Niin kai... Luuletko tosiaan – ?”

”En, minä tiedän. Hän sekoittaa aina asioita, mutta ei oikeasti halua loukata.”

Pienet valkeat hampaat pureutuivat keveästi punattuun alahuuleen, kun Christie mietti asiaa. Hermione tyrkkäsi häntä ystävällisesti yläselkään työntäen hänet kohti Harrya. Sen tehtyään hän risti sormensa ja toivoi kaikin voimin.

*

Minerva kilisti kuohuviinilasiaan, mikä sai kaikkien huomion kiinnittymään häneen. Hän seisoi tarjoilupöydän vierellä virkistävässä tuulenvirissä ja antoi katseensa viivähtää hetken jokaisessa häneen suunnatussa silmäparissa. Työtovereita ja sukulaisia sekä hänen että Hermionen puolelta, ystäviä, ystävien sukulaisia. Oli ollut hyvä ajatus yhdistää juhlat. Enemmän ihmisiä, enemmän hauskuutta – ja mitä useamman kärpäsen sai samalla iskulla, sen kätevämpää myös.

Hän seisahtui Hermionen kohdalla ja upposi hetkeksi ruskeiden silmien pehmeisiin syvyyksiin. Ne voisivat niellä hänet kokonaan, ellei hän pitäisi varaansa, eikä se sopinut juuri nyt, joten hän pakotti katseensa irtautumaan.

”Hyvät noidat ja velhot”, hän aloitti. Hermionen mulkaisu lennähti häneen ja sitten Harryn tyttöystävään, joka seisoi jännittyneenä Harryn vieressä. Harry kiemurteli myös paikoillaan, he eivät selvästi vielä tunteneet oloaan mukavaksi toistensa seurassa.

”Ja jästit”, hän jatkoi vinkin tajuttuaan. ”Olemme tänään kokoontuneet tänne juhlimaan Iris Virginiaa, ja samalla myös minun ja Hermionen uutta kotia. Mutta juhlaan on vielä kolmaskin aihe.”

Kaikki olivat täysin hiljaa. Minerva nielaisi kurkkuunsa nousseen palan ja jatkoi: ”Minä ja Hermione olemme kihlautuneet.”

Parin silmänräpäyksen ajan oli hiljaista, sitten puhkesi huutojen ja taputusten kuoro, joka oli hämmästyttävän äänekäs vieraiden lukumäärään nähden. Minerva joutui räpyttelemään onnenkyyneliä silmistään. Hän oli jo luullut menettävänsä Hermionen, ja nyt tämä. Se oli melkein liikaa kestettäväksi, tuntui kuin voisi rikkoutua kappaleiksi silkasta hetken kauneudesta. Melkein kuin heidän sopiessaan.

*

Hermionen käsi pysähtyi vähäksi aikaa oven kahvalle, kunnes hän pakottautui painamaan sen alas ja astumaan sisään. Talossa kuulosti olevan hiljaista, mutta hän oletti Minervan olevan kotona. Otettuaan kengät pois hän meni vilkaisemaan ensin keittiöön ja sitten olohuoneeseen, missä Minerva istuikin lukemassa sohvalla.

”Hei”, Hermione sanoi inhoten äänensä epävarmaa, kysyvää sävyä.

”Hei”, Minerva vastasi. Hermionen suureksi helpotukseksi hän hymyili hiukan.

”Meidän kai... Meidän pitäisi kai jutella?”

Minerva nyökkäsi ja osoitti paikkaa vierellään. Hermione istuutui, mutta hiukan kauemmas – hän oli epävarma eikä oikein uskaltanut mennä kovin lähelle. Hän istui aivan sohvan reunalla jalat yhdessä ja kädet ristissä sylissään, hartiat jännittyneenä, hermostuneen odotuksen perikuvana.

”Minä –” Hermione aloitti yllättävän varmalla äänellä, mutta vaikeni saman tien. Hän ei pystyisi, ei ikinä pystyisi kertomaan, miten pahoillaan oli yliampuvasta käytöksestään. Mitä jos Minerva ei tahtoisikaan antaa anteeksi?

”Saanko minä puhua ensin?”

Hermione nielaisi ja nyökkäsi. Hän ei osannut arvata, mitä kuulisi seuraavaksi. Se voisi olla aivan mitä tahansa.

Minerva nuolaisi huuliaan ja siirtyi paikallaan mukavampaan asentoon. Oli samaan aikaan helpottavaa ja hermostuttavaa huomata, ettei hänkään ollut täysin itsevarma.

”Oikeastaan minä haluan kysyä vain yhden kysymyksen.”

Haluatko erota?

Hän jättää minut, hän jättää minut, hän jättää minut...

”Hermione...”

...hän jättää minut...

Minerva piti pienen tauon rohkeuttaan keräten. ”Haluatko olla puolisoni?”

...hän jätt-

”Mitä?” Hermione älähti. Hän kohotti yllättyneenä katseensa käsistään Minervan kasvoihin ja näki niillä odottavan, levottoman ilmeen.

”Kysyin, haluatko kihlautua kanssani”, Minerva toisti häivä ärtymystä äänessään. Se toi mieleen professorin äänen silloin, kun hän joutui oppitunnilla kertaamaan hetki sitten opettamansa asian, ja pakotti Hermionen hymyilemään tyrmistyksestä huolimatta.

”Mutta minä – luulin – että – mehän olemme...”

”Hermione, haluatko sinä?”

”Haluan!”

He heittäytyivät halaamaan toisiaan. Hermione tunsi viime aikojen pingottuneisuuden sulavan Minervan syliin, kun tämän käsivarret rutistivat häntä turvallisesti. Se oli kuin paluu kotiin raskaan matkan jälkeen. Hän halusi vain sykertyä vieläkin lähemmäs ja imeä itseensä lämpöä ja voimaa, mutta Minerva tarttui hänen vasempaan käteensä ja silitti sen nimetöntä vihjaavasti. Hän kohotti katseensa nähdäkseen Minervan taskustaan ottamat sormukset, ja mitään sanomatta he pujottivat ne toistensa sormiin.

Hermione kietoi kätensä Minervan niskaan ja painoi päänsä tämän olkapäälle. ”Miksi nyt?” hän kysyi. ”Minä luulin, että olemme riidoissa... luulisi, ettei tämä olisi paras hetki kihlautua...”

”Haluatko sinä vielä olla riidoissa?”

”En. Ihmettelen vain...”

Minerva silitti Hermionen selkää halatessaan tätä tiukasti.

”Me olimme kutakuinkin niin vihaisia toisillemme kuin vain saatoimme”, Minerva sanoi hiljaa. ”Silti et lähtenyt luotani. Et ehkä puhunut minulle ja nukuit toisessa huoneessa, mutta olit silti täällä. Luonani. Näytti selvältä, että halusit ajan mittaan sopia, kun olisit ensin vihoitellut rauhassa.”

Hermione hymähti. Siinä kuulosti olevan järkeä.

”Jos eteen olisi tullut millainen hätätilanne tahansa, olisin voinut luottaa siihen, että olisit ollut rinnallani”, Minerva lisäsi. ”Ja koska et lähtenyt silloin, toivon ettet lähde lainkaan.”

”En. Jos me selvisimme tästä, selviämme mistä tahansa”, Hermione vahvisti. Hän tiukensi otettaan ja painoi huulensa Minervan huulille kauan odotettuun suudelmaan.

*

Viimeiset vieraat olivat lähteneet hetki sitten ja Hermione huokasi katsoessaan olohuoneessa ympärilleen. Pöydällä oli runsaasti jäljelle jääneitä ruokia, likaisia astioita oli suunnilleen jokaisella kuviteltavissa olevalla vaakasuoralla tasolla. Niitä oli kirjahyllyn reunalla, sohvapöydällä, ikkunalaudalla, jopa kaiuttimen päällä.

Oli kuitenkin pakko myöntää, että juhlat olivat olleet hyvät. Hermione oli nauttinut niistä enemmän kuin oli uskonut, vaikka olikin ollut aluksi isoja juhlia vastaan. Asiaa oli helpottanut jonkin verran se, että osa vieraiden huomiosta oli kohdistunut vauvaan eikä vain häneen ja Minervaan.

Ja tietysti lahjat ovat mukavia...

Hermione siirtyi lahjapöydän luo ja alkoi sormeilla tupaantuliaispaketteja. Hän ei ehtinyt käännellä niitä käsissään kauankaan ennen kuin Minerva ilmestyi hänen viereensä napostellen voileipäkakkua.

”Avataanko?” Hermione kysyi.

”Anna mennä”, Minerva sanoi upottaessaan lusikkaansa jälleen kakkupalaan.

Hermione kuori paketeista esille pyyhkeitä, ison kattilan, tyynyliinoja, teepannun ja harvinaisen ruman sateenvarjotelineen. He virnistelivät kullekin lahjalle hetken ennen kuin Hermione siirtyi jälleen seuraavaan, ja äkkiä hän huomasi pitelevänsä käsissään Koko maailman verhoiluloitsuja.

Huomattuaan kirjan nimen Hermione alkoi kiivaasti etsiä pakettikorttia, ja sen löydettyään hän vilkaisi kortin sisälle ennakkoaavistuksen vallassa.

En tiedä, onko teillä mitään verhoiltavaa, mutta ajattelin että pitäisitte siitä. Paljon onnea uuteen kotiin. Harry

Tekstin alle oli raapustettu pienemmällä lisäys: Ja hyvää yhteistä tulevaisuutta!

Hermione räpytteli silmiään yrittäen käsittää, että Harry – siis Harry – oli kirjakaupassa pannut merkille, mitä hän oli lukenut, ja vielä muistanut sen ajan kuluttua. Ajatusta oli vaikea sulattaa.

Mutta hän lähti täältä käsi Christien kädessä. Ehkä hän vielä oppii.

”Mitä sinä hymyilet?” Minerva kysyi leikkisään sävyyn.

”Mietin vain... ystäviä.”

”Sellaisia on hyvä olla.”

”Niin on... Ja anna minullekin sitä kakkua!” Hermione avasi suunsa, ja Minerva työnsi sinne lusikallisen voileipäkakkua, jota hän alkoi mutustella tyytyväisenä samalla, kun availi seuraavaa pakettia. Se oli kokoonsa nähden raskas eikä Hermione yllättynyt nähdessään, että se sisälsi kaksi suunnilleen samankokoista kirjaa.

Kumpikaan kirjoista ei näyttänyt perinteiseltä tupaantuliaislahjalta, jossa olisi kerrottu kodinhoidosta tai herkullisista resepteistä. Sen sijaan toinen niistä näytti kertovan homoseksuaalisuudesta ja toinen käsitteli psykologisesti ilmiötä, jossa nuorempi henkilö rakastuu vanhempaan.

Hermione hymähti ja tuhahti vilkaistuaan korttia. ”Agnes-tädiltä, olisi pitänyt arvata.”

Minervalta pääsi hirnahtava naurahdus, kun hän luki toisen kirjan takakansitekstiä. ”Vaikuttaisi hiukan siltä, että hän ei ole vielä hyväksynyt suhdettamme.”

”Ihmeellistä, että hän kuitenkin tuli sen jälkeen, kun sai kuulla sinusta. Hänellä on aikaa tottua.”

”On kyllä. Minulla ei ole aikomustakaan päästää sinusta irti.”

Höperösti hymyillen Hermione avasi seuraavan paketin ja paljasti vihreän talouspaperirullatelineen. Sen yläpään suippo nuppi toi elävästi mieleen terskan eikä Hermione voinut olla tirskumatta.

”Tuohan näyttää... kiintoisalta”, Minerva totesi laskiessaan tyhjän kakkulautasen pöydälle. ”Herättää tietynlaisia mielikuvia.”

”Kieltämättä.”

Minerva nappasi telineen Hermionen kädestä ja tunnusteli sen päätä sormillaan.

”Aiotko sinä panna minua tuolla?” Ajatus tuntui Hermionen mielestä sekä nautittavalta että erittäin kierolta.

”Mitä oikein kuvittelet minusta?” Minerva teeskenteli, ettei moinen ollut käväissyt hänen mielessäänkään, kunnes ei enää pystynyt hallitsemaan ilmettään. ”Totta kai aion. Lopulta...”

Ahaa, tätä leikkiä tänään.

Hermione yritti olla hymyilemättä. Hän ei ollut leikkinyt aikoihin ja odotti sitä innolla, vaikka tiesikin, että siitä tulisi äärettömän turhauttavaa.

”Voi, en voisi ikinä tehdä mitään niin perverssiä”, hän sanoi ja perääntyi parilla askeleella huoneen keskelle. Päästyään pois pöydän ja Minervan välistä hän ryhtyi oikomaan mattoja, jotka olivat hiukan vinossa vieraiden jalkojen jäljiltä. Hän keskittyi nauttimaan vaaleiden mattojen pehmeästä tunnusta ja yritti olla vilkuilematta syrjäsilmällä, kuinka Minerva lähestyi ja kumartui aivan hänen viereensä niin, että heidän kylkensä ja ulkoreitensä koskettivat.

”Minä autan...”

Minervan käsi laskeutui Hermionen käden päälle ja he siirsivät mattoa yhdessä. Se liukui helposti hiotulla puulla, ja pian ne olivat kaikki jälleen paikoillaan.

Likaisten astioiden kerääminen muuttui tylsästä tehtävästä mielenkiintoiseksi kiihotuspeliksi, kun he loivat toisiinsa pitkiä silmäyksiä työn lomasta ja antoivat välillä käsiensä koskettaa tavoitellessaan muka sattumalta samaa kahvikuppia. Hermionen sääri vilahti hetken näkyvillä, kun hänen hameensa helma sattui vahingossa kohoamaan.

He jättivät tiskit likoamaan keittiöön. Hermione nojasi lantiollaan tiskipöytään ja Minerva nojasi puolestaan häneen niin, että hänen selkänsä taittui kevyesti notkolle ja kaulansa paljastui pitkille, märille suudelmille.

Avoimesta ikkunasta näki, että aurinko oli hetki sitten laskenut. Taivas ei enää rusottanut, mutta taivaanrannassa viipyili vielä vaaleampi, kellertävämpi alue. Kun Minerva huomasi Hermionen katseen suunnan, hän veti esiin taikasauvansa ja sulki yhdellä heilautuksella voikukkaverhot.

Hermione antautui perinpohjaisesti suudeltavaksi ja keskittyi vain tuntemuksiinsa sekä siihen, kuinka lämpimältä Minervan selän iho tuntui hänen ujutettuaan kätensä juhlapuseron alle. Niinkin lämpimältä, että se oli varmasti jo tukalaa. Hän päätti auttaa hiukan poistamalla puseron, ja sen jälkeen vaatteita alkoikin sataa keittiön lattialle.

Pieni hypähdys nosti Hermionen tiskipöydän reunalle, ja Minerva levitti varmoin käsin hänen reitensä ennen kuin kumartui niiden väliin. Asento oli kaikkea muuta kuin mukava, Hermione puristi kapeaa reunaa molemmin käsin samalla, kun nosti toisen jalkansa Minervan hartialle, mutta se oli todellakin sen arvoista. Tiskipinot kilahtelivat hiljaa, kun Minerva nuoli häntä pitkin vedoin.

Liian pian nautinto päättyi jättäen hänet huohottamaan tyytymättömänä. Hän tähysi ympärilleen nähdäkseen jotakin sopivaa, mutta muisti pian, että rullateline oli jäänyt olohuoneeseen.

Minerva näytti ajattelevan täsmälleen samaa, sillä vetäisi hänet alas ja alkoi kuljettaa kohti oviaukkoa jatkuvasti suudellen ja näykkien. Olohuoneen puolella Hermione päätti kääntää asetelman ja onnistui tyrkkäämään Minervan sohvalle, missä tämä lojui silmät himosta hehkuen.

Hän sanoi silloin, ettei koti ole koti ennen kuin sen jokaisessa huoneessa on rakasteltu. No, tässä menee olohuone...

Hermione virnisti, kurkotti rullatelineen käteensä ja painoi huulensa Minervan paljaalle vatsalle. Heillä olisi vielä tekemistä ennen kuin talo olisi täydellisesti heidän.

FIN.

Ficit: Riitasointuinen sinfoniamme, luku 9

2009-07-25T19:49:32Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Title: Riitasointuinen sinfoniamme
Author: picca
Beta: arteww

Paritus: Minerva/Hermione (mainitaan ja on pienessä osassa myös Ron/Lavender sekä Harry/OFC)
Ikäraja: K-18
Genret: Romantiikkaa höystettynä angstilla, draamalla ja fluffilla.
Pituus: 10 lukua (~24000 sanaa)
Varoitukset: Hahmojen välinen ikäero on suuri. Ficci tulee myös sisältämään paljon kaikenlaista muuttoasiaa sekä -kuvailua.
Summary: Minerva ja Hermione ovat seurustelleet kaksi vuotta ja nyt he ostavat talon, johon alkavat perustaa yhteistä kotiaan. Riittääkö rakkaus, kun arkielämän kiireet painostavat ja pieniltä vaikuttaneet asiat kasvavat uusiin mittasuhteisiin?

Kaikki luvut

RIITASOINTUINEN SINFONIAMME

9. Lavenderin aaria

”Olette juuri ilmiintyneet onnettomuuspaikalle, ja siellä näette tämän.” Pikaparantamista opettava herra Pellis osoitti Thomasia, joka makasi kyljellään luokan lattialla onnettomuuden uhria näytellen. ”Ette tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, mutta näette hänen vuotavan runsaasti verta.” Pellis ruiskautti taikasauvansa kärjestä puolisen litraa tekoverta, joka näytti valuneen Thomasin vasemmasta kyljestä melko läheltä sydäntä. ”Hän saattaa olla tajuton tai jonkinlaisessa sokissa.” Thomas, joka osasi muljauttaa silmänsä ympäri ja inhotti kyvyllä mielellään luokkatovereitaan, näytti hyvin vakuuttavalta. Silmäluomien raoista näkyi pelkkää valkuaista ja kieli roikkui ulkona suusta.

”Kysymys kuuluu: mitä teette ensimmäisenä paikalle saavuttuanne?”

Hermione tarkasteli näkymää yrittäen sisäistää kaiken, minkä lavastuksesta saattoi huomata. Tärkeintä vaikutti olevan haava sekä tajunnantila. Jos muita vammoja oli, niitä ei voinut havaita ilman pitkään kestävää tutkimusta tai –

Totta kai. Tiedän vastauksen...

Hermione nosti kätensä hymyillen. Opettaja ei kuitenkaan antanut vastausvuoroa hänelle, vaan Davidille.

”Minä sulkisin ensimmäisenä haavan.”

”Tekisikö joku jotakin muuta?” Pellis kysyi. ”Lotte? Kätesi oli ylhäällä.”

”Minä lievittäisin kipua.”

”Onko joku vielä eri mieltä?”

Nyt enää Hermionen käsi oli pystyssä ja Pellis antoikin hänelle puheenvuoron. ”Minä tekisin vammankartoitusloitsun.”

Pellis piti pienen tauon antaen kaikkien miettiä lausuttuja vaihtoehtoja. ”Oikeassa on Hermione”, hän sanoi. ”Tässä tapauksessa kannattaisi ensimmäisenä selvittää, onko muita ja mahdollisesti pahempia vammoja, ehkä sisäisiä, joita ei voi nähdä. Niitä voisi olla, koska ette tiedä, millaisessa onnettomuudessa hän on ollut, ja on lisäksi tilassa, jossa ei pysty itse kertomaan. Tiedän, että te osaatte kartoituksen. Sen tuloksesta riippuen olisi seuraavaksi lievitettävä tuskia tai alettava parantaa vammoja kaikkein vakavimmasta alkaen.”

Thomas liikahti noustakseen lattialta.

”Älähän hätäile”, Pellis sanoi, ja uhri valahti jälleen hervottomaksi. ”Mutta jos tilanne näyttäisi tältä...” Taikasauvan kärjestä ryöppysi niin paljon punaista nestettä, että Thomas näytti makaavan syvässä verilammikossa. ”Siinä tapauksessa olisi oikein sulkea ensimmäisenä haava. Sekuntiakaan ei olisi hukattavissa kartoittamiseen.”

Hermione teki innokkaasti muistiinpanoja samalla, kun Pellis siivosi tekoveren lattialta sekä Thomasin vaatteista.

”On myös tilanteita, joissa on parasta ensimmäisenä käyttää Lotten ehdottamaa kivunlievitystä. Tietääkö kukaan, millaisia?”

Vivian sai puheenvuoron. ”Silloin, jos vammat ovat hyvin tuskallisia mutta eivät kuitenkaan kuolettavia. Tai silloin, jos potilas on hyvin herkkä ja poissa tolaltaan kivun vuoksi. Esimerkiksi kun työskennellään lasten kanssa. Myös monet palovamm-”

Luokan oveen koputettiin hätäisesti. Koputtaja ei jäänyt odottamaan kutsua vaan avasi saman tien, ja Hermione näki tyrmistyksekseen hyvin vauhkolta näyttävän Harryn.

”Suokaa anteeksi, että häiritsen”, Harry sanoi. ”Hermione, tule.”

”Minulla on tunti kesken! Odota hetki, jäljellä on enää viisit-”

”Nyt.”

Hermione survoi pergamentit ja kirjat laukkuunsa miten kuten ja harppoi luokan halki heilauttaen pahoittelevasti kättään luokkatovereilleen sekä opettajalleen. Harryn äänensävy oli saanut hänet käsittämään, että meneillään täytyi olla jotakin hyvin vakavaa.

”Minne me menemme?” hän kysyi seuratessaan Harrya puolijuoksua pitkin sokkeloisia käytäviä.

Harry ei vastannut, vaan ravasi kohti tulisijoja ja pysähtyi Pyhään Mungoon menevän kohdalle. Hän katosi liekkien hulmahduksessa ja Hermione teki samoin vain hengenvetoa myöhemmin. Saman tien he kompastelivat ulos Mungon arinalta.

Tähän voi olla vain yksi selitys.

”Lavender?” Hermionen oli vaikea puhua läähätyksen lomassa, sillä Harry harppoi jo portaita ylös kiivasta vauhtia.

”Ei suju hyvin”, kuului lyhyt ja kireä vastaus. Ja sitten Harry jo kiskaisikin auki oven, joka johti kaaoksen vallassa olevalle raskausaikaisten ongelmien osastolle.

Hermione sai hämärän vaikutelman paikoillaan istuvista huolestuneista ihmisistä sekä edestakaisin juoksentelevista parantajista, mutta saman tien hänen huomionsa kiinnittyi huoneen numero neljä oveen. Väsyneeltä ja ahdistuneelta näyttävä parantaja seisoi sen edessä selittäen ilmeisesti tilannetta, mutta kukaan ei kuunnellut hänen sanojaan. Ron yritti päästä sisään huoneeseen sitkeästi siitä huolimatta, että hänen taikasauvansa oli takavarikoitu ja kaksi sairaalan järjestysmiestä piteli häntä käsivarsista. Hänen ilmeensä oli niin raivokkaan epätoivoinen, että sen näkeminen sattui.

Hermionen ensimmäinen mieliteko oli rynnätä huoneeseen katsomaan Lavenderia, mutta Harry tarttui keveästi hänen ranteeseensa, mikä pysäytti hänet.

”Tuolla on varmaan ainakin puolen tusinaa parantajaa”, Harry sanoi nyökäten kohti ovea. ”Heitä meni aiemmin sisään vaikka millä mitalla. Voitko tehdä jotakin, mitä he eivät osaa? Jos et, auta mieluummin Ronia.”

Pidempi vilkaisu Roniin kertoi, että hän ei todellakaan voinut hyvin. Hän näytti olevan sanojen ulottumattomissa, pakkomielteen vallassa ja aivan liian kauan valvonut. Hermione osasi arvata, ettei hän myöskään ollut syönyt ikuisuuteen.

”Hän kieltäytyi ottamasta lepojuomaa”, Harry jatkoi. ”Haluaa pysyä jatkuvasti tietoisena siitä, mitä tapahtuu. Mutta minua huolestuttaa...”

Hermione nyökkäsi. Huolestumiseen oli aihettakin, sillä oli varsin mahdollista, että Ronin käytös luiskahtaisi psykoottiseksi ellei hän hiukan rauhoittuisi. Mutta hän ei siis halunnut kuitenkaan nukkua, vaan pysytellä tilanteen tasalla. Pulma oli hankalahko, mutta ratkaistavissa.

”Keksitkö jotakin, mikä ei tekisi häntä jälkeenpäin hirveän vihaiseksi?”

”Voisin käyttää lepoutusloitsua”, Hermione sanoi. Harryn huolestuneen katseen huomattuaan hän täsmensi. ”Pienen annostuksen. Sen tehoa voi säännöstellä.”

Ron ei ollut edes huomannut heidän saapumistaan. Hermione veti taikasauvansa esille ja suuntasi häneen varovaisen sanattoman taian, minkä jälkeen piilotti sauvan jälleen.

Ensin loitsulla ei näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta ja Hermione mietti jo, pitäisikö hänen ehkä taikoa uudelleen, mutta muutaman minuutin kuluttua Ronin pyristely lakkasi. Toinen järjestysmies uskaltautui laskemaan irti hänen kädestään, ja kun hän vain seisoi paikoillaan, irrotti toinenkin. Parantaja oven edessä näytti syvästi huojentuneelta.

Ron räpytteli silmiään, joita unenpuute selvästi painoi, ja kääntyi mennäkseen istumaan läheiselle tuolille. Silloin hänen katseensa sattui Hermioneen ja Harryyn.

”Hei”, Hermione sanoi yrittäen pientä hymyä ja epäonnistuen surkeasti.

Vastauksena oli väsynyt ja kurja nyökkäys. Harry astui Ronin vierelle ja tarttui häntä käsivarresta, ja hän seurasi vastustelematta, kun Harry johdatti hänet penkille istumaan.

Hermione meni parantajan luo ja kysyi, saisiko käydä huoneessa. Hän sai luvan vasta kerrottuaan, että oli ystävän lisäksi parantajaopiskelija.

Jos aulatilassa oli ollut kiireinen tunnelma, se ei ollut mitään verrattuna huoneessa vallitsevaan hallittuun kaaokseen. Paikalla oli varmaan enemmänkin kuin Harryn arvaamat puoli tusinaa parantajaa. Hermione tiesi, ettei koko osastolla ollut niin monta työntekijää, joten apuvoimia oli kutsuttu jostakin muualta. Lavenderia tuskin näki heidän takaansa, mutta pienen odottelun jälkeen eräs nainen siirtyi syrjemmälle mukanaan vadillinen punertavaa vettä.

Lavender ei ollut tajuissaan, mikä oli erittäin huono merkki. Hänen kalpealla otsallaan pisaroi hikeä ja tyynylle levinneet hiukset näyttivät likaisilta ja nihkeiltä. Lakana ja pyyhkeet hänen allaan olivat syvänpunaisia.

Parantaja kaatoi likaisen veden pesualtaaseen ja laski vatiin puhdasta lämmintä vettä. Samalla hän puhui Hermionelle hiljaa ja nopeasti.

”Tämä on vaikeaa, koska lapsi on perätilassa. Se ei ole ehtinyt kääntyä, koska syntyy etuajassa. Esikoisen syntyminen yleensä kestää kauan, vaikka vauva ei olekaan iso.”

”Entä veri?” Hermione kysyi. ”Repeämä?”

”Kyllä. Sen sulkeminen oli hyvin vaikeaa, koska vauva oli koko ajan tiellä.” Vati täyttyi ja parantaja riensi jälleen vuoteen äärelle.

En voi tehdä mitään.

Ajatus oli Hermionelle karvas nieltäväksi, mutta oli selvää, että kaikki mahdollinen oli jo tehty ja tehtäisiin myös tästä eteenpäin. Täällä hänestä ei ollut kuin häiriötä.

Näytellen toiveikkaampaa kuin olikaan Hermione livahti ulos huoneesta. Ron kohotti heti katseensa kysyvästi.

”Nyt ei tapahdu mitään”, Hermione sanoi totuudenmukaisesti. Menossa oli vaihe, jossa Lavenderin keho keräsi vähäisiä voimiaan. ”Kestää jonkin aikaa ennen kuin saamme uutisia. Milloin olet syönyt?”

Ron kohautti harteitaan.

”Siitä on aikaa”, Harry sanoi. ”Olemme olleet täällä eilisillasta saakka. Minä nukuin vähän aikaa tässä sohvalla, mutta Ron...”

”Minä haluan tietää, mitä hänelle tapahtuu!”

”Totta kai haluat”, Hermione kiirehti myöntelemään. ”Mutta juuri nyt on rauhallista. Mitä jos kävisimme nopeasti kahviossa?”

Ron näytti päättämättömältä. Hän oli varmasti järjettömän nälkäinen, mutta itsepäisyys ja huoli pitivät hänet tukevasti penkillä.

”Haluatko pyörtyä energianpuutteesta siinä vaiheessa, kun vauva todella syntyy?”

Raskaasti huokaisten Ron pudisti päätään. Harry pujotti kätensä hänen käsikynkkäänsä ja veti mukanaan ylös.

”Haukkaamme jotain pientä ja palaamme ihan kohta”, Hermione vakuutti.

He johdattivat Ronin ulos osastolta ja alas portaita kahvioon, missä heidän täysin erilaiset syötävänsä huvittivat Hermionea hiukan. Hän ei ollut lainkaan nälkäinen, koska oli syönyt opistolla ennen pikaparannuksen tuntia, joten hän tilasi vain teetä ja muffinssin. Ron tuhosi melkein huomaamattaan kaksi isoa sämpylää, ja Harry näykki omaa voisarveaan sellaisen ihmisen haluttomuudella, joka on hivenen huonovointinen valvottuaan suurimman osan yöstä kahvin ja makean varassa.

Kukaan ei ollut puhetuulella. Hermione hämmenteli teetään ja ajatteli alakuloisia ajatuksia.

Ron ja Lavender olivat alkaneet seurustella kuudennella luokalla, mistä lähtien he olivat olleet erottamattomia. Vain viimeinen ja ratkaiseva taistelu Voldemortin kanssa oli pystynyt vähäksi aikaa repimään heidät erilleen. Oli ymmärrettävää, että Ron oli poissa tolaltaan tajuttuaan mahdolliseksi, että menettäisi vaimonsa.

Ei niin käy. Täällä on todella taitavia parantajia. He pystyvät melkein mihin tahansa...

Melkein...

Lusikka kilisi hauraan kupin posliinipintaan ja Hermione huomasi purevansa huultaan. Oltuaan harjoittelijana synnyttäjien osastolla hän tiesi, miten hirveän vaarallista synnyttäminen oikeastaan oli. Se oli yleisin nuorien noitien kuolinsyy.

Hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään muuta kuin huolehtia ystävästään parhaansa mukaan – Lavenderista huolehtiminen oli hänen kykyjensä ulkopuolella.

Tee oli jo viilennyttä, kun hän kulautti loput siitä kurkkuunsa. ”No niin, mennäänpä katsomaan, mitä osastolle kuuluu”, hän sanoi paljon pirteämmin kuin hänestä todella tuntui.

*

Hermione ei voinut mitään sille, että asteli levottomasti edestakaisin odotusaulassa. Aika tuntui kuluvan niin tuskastuttavan hitaasti, että väliin hän jo luuli kellojen kokonaan pysähtyneen. Hyörinä oli rauhoittunut ja kaikki tuntui odottavan henkeään pidätellen.

Harry lojui kyljellään kovalla sohvalla ja nukkui, mutta rauhattomasti ja kevyesti. Hän säpsähteli vähän väliä, avasi silmiään hiukan ja huomattuaan, ettei mitään tapahtunut, sulki ne jälleen ja lipui unen rajamaille. Jopa Ron nuokkui tuolillaan leuka solisluuta kohti painuneena.

Kun odotus alkoi tuntua sietämättömältä, Hermione käväisi jälleen huoneessa, mutta se teki hänen olonsa entistäkin kamalammaksi. Hän pakeni saman tien parantajien lannistuneita ilmeitä uskaltamatta edes vilkaista Lavenderia.

Ronin pää nytkähti pystyyn oven sulkeuduttua. Silmät kysyivät oliko mitään kerrottavaa, ja Hermione vastasi päätään pudistamalla. Ron huokasi ja antoi silmiensä lupsahtaa jälleen kiinni.

Miltä minusta tuntuisi, jos Minerva saattaisi kuolla?

Me olemme vielä riidoissa...

Kaksi päivää sitten Harry oli ilmoittanut, että siirtyisi nukkumaan Ronin luo. Hän oli sanonut, että oli jo ollut riittävän kauan vaivaksi ja että ehkä seura piristäisi Ronia, joka jatkuvasti odotti uutisia sairaalasta. Syyt olivat hyviä, mutta Hermione epäili silti, että Minervalla oli sormensa pelissä Harryn lähtöajatuksen kanssa. Aavistus ärsytti häntä, mutta hän ei halunnut ottaa asiaa puheeksi ja kysyä, arvasiko oikein.

Talo oli jälleen vain heidän kahden, ja Harryn puuttuminen sai sen kireän ilmapiirin suorastaan soimaan. Pari kertaa Minerva oli lähestynyt Hermionea tutkimaton ilme kasvoillaan, mutta Hermione oli väistänyt ja siirtynyt toisaalle enemmän itsepäisyydestä kuin siksi, että olisi vielä todella vihainen.

Äkkiä häntä häiritsi suunnattomasti ajatus siitä, ettei hän tiennyt mitä asiaa Minervalla olisi ollut. Olisiko se ollut sovinnontarjous? Vaiko jotakin muuta?

Ehkä hän on kyllästynyt oikutteluuni ja haluaa jättää minut...

Levottomuudestaan huolimatta Hermione pakottautui istumaan tyhjälle tuolille, ja hetken vääntelehdittyään hän kaivoi esille puhtaan pergamentin sekä kirjoitustarvikkeet. Hän pyöritteli sulkakynää hetken käsissään ennen kuin alkoi kirjoittaa nopeaa tahtia.

Olen Pyhässä Mungossa Harryn ja Ronin kanssa. En tiedä, miten kauan täällä menee. Lavenderin synnytys sujuu huonosti.

Meidän pitää puhua.

Hermione

Viesti oli lähes epäkohtelias lyhyydessään, mutta siinä oli kaikki oleellinen. Minerva ymmärtäisi kyllä, mitä hän tarkoitti. Ymmärtäisi kiireen ja huolen. Hän lähti kohti tilaa, jossa sairaalan pöllöt asustivat, jotta saisi kirjeen lähtemään mahdollisimman pian.

*

Herra ja rouva Brown istuivat sohvalla puristaen toistensa käsiä. He olivat saapuneet pari tuntia sitten ja olivat yhtä hermostuneita kuin Ron. Hermione oli annostellut heille kaikille vaivihkaa hiukan lepoutusloitsua ja toivoi, että joku olisi langettanut sellaisen häneenkin.

Hän toivoi myös, että joku olisi äänieristänyt huoneen numero neljä. Lavender oli palannut tajuihinsa voimia koottuaan ja kamppaili nyt kahden elämän puolesta. Jokaisen huudon myötä Hermionen kynnet upposivat hiukan syvemmälle hänen poskiinsa.

”Miten pitkään tuo voi kestää?” Harry voihkaisi. Hän oli alkanut astella edestakaisin ja kiskoi välillä hiuksiaan, erityisesti silloin, kun huoneesta kuuluvat äänet olivat kaikkein tuskaisimpia.

Hermione ei vastannut. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

”Minä muistan, kun Lavender itse syntyi”, herra Brown sanoi valkoisena pelosta. ”Se oli kamalaa.”

Rouva Brown alkoi selittää miehelleen hiljaa, ettei tilannetta voinut mitenkään verrata, koska hänen synnytyksessään asiat olivat sentään sujuneet siten kuin oli pitänytkin. He puhelivat hetken ja heidän madalletut äänensä kuulostivat kovilta aulan painostavassa odotuksessa.

Oven avautuminen hätkähdytti kaikkia. Huoneesta astui iäkäs parantajanoita, jolla oli sylissään valkoiseen kääritty mytty. Hermione tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä.

”Se on tyttö”, parantaja sanoi kulkiessaan hitaasti Ronin luo. ”Onneksi olkoon.”

Ron otti mytyn sanattomana ja kurkisti sen sisään aivan kuin ei voisi uskoa, että siinä todellakin oli hänen tyttärensä.

Kun parantaja kertoi, että Lavender mitä luultavimmin toipuisi täysin saatuaan lepoa ja hyvää hoitoa, Hermione ei ollut ainoa, joka purskahti avuttoman helpotuksen itkuun.

*

Minerva hypisteli pöllön tuomaa kirjettä hermostuneesti. Koulupäivä oli päättynyt ja hän aikoi palata kotiin, mutta mikä häntä siellä odottaisi?

Olisiko Hermione jo siellä, ja jos olisi, millaisella mielellä?

Kirjeen sävyn pähkäileminen ei auttanut mitään. Hänen oli mentävä kuulemaan, mitä Hermione sanoisi, mitä ikinä se sitten olisikin. Keskustelusta saattaisi tulla vaikea.

Hän oli joka tapauksessa tehnyt jo oman päätöksensä eikä mikään muuttaisi sitä.

Luku 10

Ficit: Riitasointuinen sinfoniamme, luku 8

2009-07-25T19:46:04Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Title: Riitasointuinen sinfoniamme
Author: picca
Beta: arteww

Paritus: Minerva/Hermione (mainitaan ja on pienessä osassa myös Ron/Lavender sekä Harry/OFC)
Ikäraja: K-18
Genret: Romantiikkaa höystettynä angstilla, draamalla ja fluffilla.
Pituus: 10 lukua (~24000 sanaa)
Varoitukset: Hahmojen välinen ikäero on suuri. Ficci tulee myös sisältämään paljon kaikenlaista muuttoasiaa sekä -kuvailua.
Summary: Minerva ja Hermione ovat seurustelleet kaksi vuotta ja nyt he ostavat talon, johon alkavat perustaa yhteistä kotiaan. Riittääkö rakkaus, kun arkielämän kiireet painostavat ja pieniltä vaikuttaneet asiat kasvavat uusiin mittasuhteisiin?

Kaikki luvut

RIITASOINTUINEN SINFONIAMME

8. Erossa olevien elegia

Hermione haukotteli leveästi astellessaan portaita alas. Hän oli nukahtanut yllättävän helposti siitä huolimatta, ettei Minerva ollut hänen vierellään, mutta aamuyöllä hän oli havahtunut valvomaan ja vääntelehtimään. Päivän tapahtumat välkähtelivät hänen mielessään kuin sekalaisessa järjestyksessä olevat sarjakuvaruudut, syyt seurauksien jälkeen, lopputulos alkutilannetta ennen. Järjetön filminauha, johon hänen sisäinen äänensä puhui päälle ivalliseen sävyyn.

Ja tässä hän avaa kirjeen aavistamatta lainkaan, mitä pergamentilla lukee. Pian hän raivostuu niin, että melkein alkaa itkeä siinä paikassa. Ärsyttävä piirre muuten...

Hän oli kääntyillyt kyljeltä toiselle, selältä vatsalle, ollut jalat suorina sekä koukussa. Missään asennossa ei ollut mukavaa eikä filminauha katkennut hetkeksikään. Seinäkello oli tikittänyt häiritsevästi – se olikin joutunut työhuoneeseen, koska kumpikaan ei halunnut sitä makuuhuoneeseen kovan äänen vuoksi.

Tuntikausien kieriskelyn päätteeksi hän oli lopulta saanut unen päästä kiinni, mutta kello oli tuntunut soivan heti ja raastanut hänet hereille. Oli vaikea uskoa, että hän heräisi kunnolla koko päivänä.

Ensi töikseen Hermione raahautui kylpyhuoneeseen ja työnsi kätensä viileän veden alle. Kun kämmenten muodostama kuppi oli täynnä, hän kohotti kädet kasvoilleen ja antoi veden virkistää itseään. Muutaman huuhtelun jälkeen hänen silmänsä suostuivat aukeamaan. Hän väänsi veden lämpimämmälle ja alkoi pestä kasvojaan kunnolla.

Hiusten harjaamisen jälkeen tilanne ei enää tuntunut aivan sietämättömältä. Hän silmäili peilikuvaansa hetken ja meni vetämään verhoja ikkunoiden edestä.

Keittiön sinertävänvihreät verhot voikukkakuvioineen siirtyivät syrjään ja paljastivat, että sää oli tyyni ja puolipilvinen. Hermione laittoi vesipannun kiehumaan sähköliedelle ja siirtyi olohuoneen puolelle.

Jokin ei ollut niin kuin olisi pitänyt, mutta kesti hetken ennen kuin Hermione käsitti, mitä se oli. Sohva ei ollut autio, vaan sillä nukkui joku. Nukkujan selkä oli häneen päin ja hänen ensimmäinen järjetön ajatuksensa oli, että se oli Minerva.

Mutta miksi hän olisi siirtynyt tänne? Hänen ei tarvitse enää pakoilla minua, kun minä olin jo vierashuoneessa.

Hermione meni lähemmäs ja veti verhot sivuun. Nukkuja paljastui Harryksi, joka nytkähti valon osuessa hänen kasvoihinsa. Silmäluomet värähtelivät hetken mutta pysyivät suljettuina, ja pian hengitys palautui rauhalliseen rytmiinsä.

Mitä hän täällä tekee?

Vaivalloisesti Hermione hillitsi halunsa herättää Harry ja siirtyi keittiöön vahtimaan veden kiehumista. Tärkein asia vaikutti olevan se, että Minervan oli täytynyt päästää Harry sisälle. Auroriopeista huolimatta Harry ei olisi voinut tulla taloon äänettä, sillä Minerva ja Hermione olivat kumpikin asettaneet sen suojaksi monimutkaisia hälytys- ja estotaikoja.

Jos Harry oli täällä Minervan sallimuksella, Hermione voisi aivan yhtä hyvin antaa tämän nukkua ainakin siihen saakka, että aamupala olisi katettu.

Koputus ikkunaan osoitti, että pöllö toi Päivän profeettaa. Hermione päästi sen sisään, maksoi lehdestä ja sulki ikkunan jälleen pöllön mentyä. Hän käänsi esille etusivun ja toivoi vierelleen Minervaa, jolle voisi ojentaa lehden loppupuolen. Vaikutti kuitenkin luultavalta, että Minerva söisi tänään aamiaisensa Tylypahkassa häntä vältelläkseen.

Syvään huokaisten Hermione uppoutui lukemaan huolestuttavista korkohuhuista, jotka koskivat Irvetaa. Olivatko maahiset vielä kierompia kuin yleisesti uskottiin vai oliko kyseessä taitava mustamaalauskampanja? Tilanne oli ikävä, olipa totuus kumpi hyvänsä.

Kun tee oli hautunut, Hermione kävi tyrkkimässä Harrya hartiaan, kunnes tämä avasi silmänsä ja alkoi hapuilla silmälaseja käsiinsä.

”Huomenta”, Hermione toivotti.

”Ai, huomenta.” Harry ei näyttänyt sen paremmin nukkuneelta kuin Hermionekaan, hänen silmiensä alla iho oli tummaa eivätkä luomet tahtoneet pysyä ylhäällä.

”Keittiössä olisi aamupalaa.”

”Joo, minä tulen.” Harry vei kätensä pään ylle ja venytteli sormenpäistä varpaisiin saakka. ”Missä täällä on vessa?”

”Aulassa, eli tuolla.” Hermione huiskaisi kädellään. ”Vastapäätä naulakkoa.”

Hermione oli jo palannut lehden pariin, kun Harry istahti häntä vastapäätä pöydän ääreen. Vaikutti siltä, että hän oli nukkunut päivävaatteet yllään, sillä nyt ne näyttivät rypistyneiltä ja nihkeiltä.

”Onko kahvia?” hän kysyi.

”Ei, mutta sitä voi kyllä keittää, jos haluat.”

”Ei jaksa...” Harry kurkotti teepannun käteensä ja kaatoi itselleen.

”Mitä teet täällä?” Hermione uteli sivua kääntäessään.

Harry maisteli teetään ja alkoi sitten voidella itselleen sämpylää kuin ei olisi kuullut.

”Oletko riidellyt Christien kanssa?”

Harry nyökytti lyhyesti suu täynnä.

”Mutta... ettehän te asu yhdessä? Joten miksi...?”

Punaiset läikät kohosivat Harryn poskille ja ruoka näytti juuttuvan hänen kurkkuunsa. Hän nieleskeli hetken ankarasti. ”Olimme minun luonani enkä halunnut heittää häntä ulos.”

”Joten jätit hänet sinne ja lähdit itse ovet paukkuen?” Hermione huokasi. ”Miten miesten tapaista.”

”Mitä sinä siitä tiedät?” Harry kysyi piikikkäästi.

”Liikaa, seurattuani sinua ja Ronia. Miksi muuten tulit tänne, etkä Ronin luo?”

Harry mutisi jotakin Mungosta ja tukahdutti sitten keskustelun tehokkaasti keskittymällä vain syömiseen. Hermione käänsi lehtensä sivua ja yritti olla ahdistumatta liiaksi raskaasta tunnelmasta.

Portaiden narina sai Hermionen kääntämään katseensa eteiseen päin ja hän näki Minervan, joka laskeutui alas täysissä pukeissa, laukku mukanaan. Ilme oli sulkeutunut, kun Minerva vilkaisi keittiöön.

”Huomenta, Harry”, hän sanoi ja hänen katseensa ohitti Hermionen kuin tämä olisi ollut ilmaa.

”Eh... Huomenta, rehtori”, Harry vastasi selvästi häkeltyneenä tilanteesta.

Ovi kolahti ja Minerva oli mennyt.

”Mitä tuo oikein oli?” Harry kysyi.

”On kai sinullekin joskus elämäsi aikana toivotettu hyvää huomenta.”

”Tiedät, etten tarkoittanut sitä. Hetkinen... oletteko te riidelleet?”

Nokkelat ja piikikkäät vastaukset kuolivat Hermionen kielelle eikä hän saanut sanotuksi mitään. Hän toivoi, että olisi voinut vajota pöydän alle noloudesta.

”O-hoo!” Harry henkäisi. ”En olisi uskonut, mutta... Heh. Näyttää siltä, ettei teidänkään suhteenne ole niin täydellinen.”

Minkä ihmeen takia minun on aina ollut pakko sättiä häntä riitelystä tyttöystävänsä kanssa? Hän ei anna minun unohtaa tätä ikinä.

”Tämä on eri asia”, Hermione sanoi, mutta kuulosti omiinkin korviinsa vaisulta.

Harry tuhahti. ”Miten voit väittää noin, kun et edes tiedä, mistä me olimme eri mieltä?”

”Äh, suu kiinni.”

*

Iltapäivän aurinko paistoi kuumasti Hermionen niskaan, kun hän kitki etupihan kukkapenkkiä. Hän oli polvillaan ylipitkäksi venähtäneellä nurmikolla ja yritti arvailla, olivatko pikkuiset vaaleanvihreät kasvit taimia vaiko rikkaruohoja. Ehkä hän olisi voinut kysyä Harrylta, joka istui vähän matkan päässä puutarhatuolissa – Harry oli viettänyt lukemattomia tunteja tätinsä kukkapenkkien parissa. Tieto ei kuitenkaan tuntunut vaivan arvoiselta, joten hän jätti kasvit paikoilleen ja ryhtyi kiskomaan juuriltaan varmempia tapauksia.

Koulupäivä oli ollut raskas ja hänellä olisi ollut pino tehtäviä tekemättä, mutta Minerva oli omassa työhuoneessaan. Ajatus siitä, että he tekisivät töitä vain yhden ohuehkon seinän erottamina ja tuntisivat sen lävitse koleuden väreilevän ilmassa, kuulisivat tuolien narahtelevan pienten liikahdusten vuoksi, oli sietämätön. Hermione paneutui mieluummin kukkapenkkeihin. Nimenomaan etupihalla, sillä Minervan työhuoneen ikkunasta näkyi takapiha.

Mullan möyhentäminen oli oudolla tavalla tyydyttävää puuhaa, vaikka välillä sormiin sattuvat madot iljettivätkin. Erityisen kamalalta tuntui, kun hän käsitti katkaisseensa yhden madon istutuslapion lujalla survaisulla. Miten ihmiset pystyivät työntämään niitä ongenkoukkuihin?

”Tiedätkö”, Harry aloitti ja piti sitten pienen tauon odottaen, että Hermione kääntyi katsomaan häntä. ”Sillä on tarkoitus kuohkeuttaa multaa ja auttaa siten kasveja saamaan enemmän ilmaa juuriinsa. Ei iskeä niitä juuria poikki. Tai tappaa jotakuta.”

Hermione mulkaisi Harrya tehden selväksi, keneen teräväkärkistä istutuslapiota käytettäisiin ensimmäisenä, jos hän tappopuuhiin ryhtyisi.

”Ehkä te voisitte keskustella ongelmasta”, Harry sanoi. Hän nojautui entistäkin veltommin vasten tuolin kankaista selkänojaa ja näytti täysin luuttomalta. ”Tiedäthän, voisitte tuoda kumpikin oman näkökantanne ja vaikuttimenne esille, minkä perusteella voisi sitten syntyä kompromissi.”

Jokainen sana sai Hermionen kiristelemään hampaitaan enemmän, sillä ne olivat hänen omiaan. Hän oli ryöpyttänyt niitä Harryn niskaan tämän tästä, aina kun tällä oli ollut ongelmia tyttöystävänsä kanssa.

”Kiitoksia, minä tarvitsinkin juuri kettuilevaa ystävää. Se tästä päivästä vielä puuttuikin.”

”Neuvoitko sinä aikoinaan minua noin kettuillaksesi?”

Hermione räjähti. Hän vetäisi nopeasti taikasauvan hihastaan ja suihkutti sen kärjestä kylmää vettä suoraan Harryn päälle. Yllättynyt Harry hätkähti rajusti, kiikkerä kokoon taittuva tuoli petti hänen allaan ja hän tipahti huudahtaen takamukselleen.

”Miten voit kysyä tuollaista!” Hermione raivosi. ”En tietenkään yrittänyt kettuilla, yritin olla avuksi!”

Harry kuivasi silmälasejaan paitansa helmaan, katsoi niitä aurinkoa vasten, hankasi kankaalla vielä toistamiseen ja laittoi lasit päähänsä. Hän ei näyttänyt vihaiselta, vain tuskastuneelta. ”Miksi sitten luulet, että minä yritän jotakin muuta kuin olla avuksi? Hermione... Ne neuvot ovat hyviä. Ne ovat hyviä silloinkin, kun minä tarjoan ne sinulle, samassa hengessä kuin sinä aikoinaan. Mikset kokeilisi niitä itse?”

Syvä huokaus pääsi Hermionen huulilta ja hän pudisti päätään. Tuntui siltä, että anteeksipyyntö olisi paikallaan, mutta sitä hän ei silti aikonut esittää. Sen sijaan hän käänsi katseensa jälleen kukkapenkkiin, ja kun hän kerran oli alkanut suihkuttaa vettä sauvastaan, hän päätti saman tien kastella kukat. Multa lähes pölisi kuivuuttaan, mutta muuttui pian syvän mustaksi veden imeytyessä.

”En usko, että tuo on hyvä idea täällä”, Harry huomautti.

”Kukaan ei ole näkemässä.”

”Et ole edes katsonut ympärillesi.”

”Haluatko, että kastelen sinut uudelleen?”

”Haluaisin nähdä, kun yrität.”

Hermionen hampaat pureutuivat jälleen yhteen. Hänellä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta kirota Harrya, ellei pystynyt yllättämään tätä täysin. Hän saattoi osata useampia vaikeita loitsuja, mutta Harry oli ollut häntä nopeampi reagoimaan jo ennen kuin oli aloittanut auroriopiston. Ja siellä Harry oli oppinut varmasti torjumaan kaikki kiroukset, jotka Hermionen mieleen vain saattoivat juolahtaa.

Se suututti tavattoman paljon.

Harry taittoi tuolin jälleen auki ja istuutui siihen varovasti. Hiljalleen hän valui mukavampaan asentoon, sulki silmänsä ja kohotti kasvonsa kohti aurinkoa. Märät vaatteet eivät näyttäneet häiritsevän häntä ja pian lämpö kuivaisikin ne.

”Mistä te riitelitte?” Hermione kysyi.

Yllättävä kysymys sai Harryn raottamaan silmiään hetkeksi ja vaikka ne painuivatkin pian uudelleen kiinni, hän ei enää näyttänyt nauttivan olostaan. ”Azkabanista”, hän sanoi syvään huokaisten.

”Nyt en ymmärrä...” Miten vankilasta pystyi kiistelemään? Eikö Christie hyväksynyt sen toimintatapoja, vai mistä oli kyse?

”Luokkamme menee parin viikon kuluttua tutustumaan sinne”, Harry selitti. ”Meidän on tietysti tiedettävä, mihin kiinni ottamamme rikolliset päätyvät ja miten heitä kohdellaan.”

”Totta kai. Mutta mitä... Eikö hän halua päästää sinua?”

”No, ei hän varsinaisesti ilahtunut, vaikka sanoinkin, ettei se ole nykyään niin julmaa kuin ennen Voldemortin tuhoamista.”

Hermione ei voinut olla jatkuvasti ihmettelemättä sitä tyyntä tapaa, jolla Harry puhui sodan loppuvaiheesta. Harry sai sen kuulostamaan siltä kuin Voldemort olisi tuhottu jossakin valovuosien päässä ja joidenkin täysin tuntemattomien ihmisten toimesta. Aivan kuin juuri hän ei olisi lähettänyt matkaan kirousta, joka lopetti vihdoin Voldemortin epäelämän. Kenties se oli jonkinlainen suojautumiskeino, yritys saada tapahtumat pois mielestä.

Ei ole mikään ihme, jos hän ei mielellään ajattele sitä.

”Niin, kuka voisi luottaa ankeuttajiin kaiken sen jälkeen”, Hermione sanoi saadakseen Harryn jatkamaan selostusta.

”Vaikka niitä ei enää Azkabanissa olekaan, eivät kaikki vartiointikeinot siellä ole miellyttäviä.”

Hermione nyökkäsi. Hän oli lukenut uusista turvajärjestelyistä kaiken, minkä oli käsiinsä saanut. ”Mutta mikä siinä on varsinaisena ongelmana? Luulin, että hänelle oli ihan okei, että opiskelet auroriksi?”

”Joo, niin onkin.”

”Joten? Mitä sinä nyt jätät kertomatta?”

Harry huokasi raskaasti. ”Kyse ei ole siitä, ettei hän haluaisi päästää minua Azkabaniin. Vaan siitä, että minä en halua hänen näkevän sellaista paikkaa.”

”Anteeksi kuinka? Miksi hänen pitäisi sinne tulla?”

”No siinäpä se. Kun ei minustakaan tarvitse.” Harry huokasi uudelleen ja pudisti itsekseen päätään ennen kuin puhui. ”Opettajat ovat sitä mieltä, että aurorin työ ei ole pelkästään hänen oma asiansa. Se koskee myös hänen perhettään – työn vaarallisuus, välillä omituiset työajat, asiat, joita siinä ammatissa joutuu näkemään. Heidän mielestään olisi suositeltavaa, että opiskelijat ottaisivat mukaan tyttö- tai poikaystävänsä, vanhempansa, ylipäänsä perheenjäseniä.”

No nyt tässä alkaa jo olla järkeä.

”Ja sinä et halua ottaa häntä mukaan, ja hän pahastui?”

”Pahastui, joo. Mutta vielä enemmän hän harmistui siitä, etten kertonut hänelle koko jutusta.”

Hermionen teki mieli kastella Harry uudelleen, entistäkin kylmemmällä vedellä. Sen sijaan hän pakottautui katselemaan, kuinka vesipisarat kimmelsivät kukkien terälehdillä. Jopa kaunis näky teki hänet vihaiseksi.

”Ajattelin, ettei häntä harmittaisi, jos hän ei tietäisi”, Harry sanoi. ”Mutta en ottanut lukuun sitä, että luokanvalvoja saattaisi lähettää opiskelijoiden perheenjäsenille tiedotuksia asiasta.”

Tilanne kuulosti aivan liian tutulta. ”Teit pahimman virheen siinä, että päätit hänen puolestaan”, Hermione sanoi. ”Jos olisit kertonut kaiken ja perustellut kantasi hyvin, voi olla, ettei hän olisi edes halunnutkaan lähteä. Mutta sen sijaan loukkasit häntä antamalla ymmärtää, että olisit parempi päättämään kuin hän.”

Harry oli pitkään hiljaa pureskellen ajatuskulkua. Lopulta hän rikkoi hiljaisuuden väännellen pakonomaisesti paitansa hihan kangasta. ”Mitä minun sitten sinusta pitäisi tehdä?”

”Tarvitseeko sitä ihan oikeasti kertoa sinulle?” Hermione puuskahti. ”Eikö sinusta anteeksipyyntö olisi paikallaan?”

”Minä yritin! Yritin sanoa hänelle, että olin pahoillani, mutta hän vain itki eikä kuunnellut yhtään, ja sitten hän viskasi minua puhelimellaan.”

Hermione tukahdutti huokauksen. ”Sinun on yritettävä uudelleen. Nyt hän on saanut aikaa rauhoittua ja varmaan kuuntelee. Ja sinun pitää oikeasti tarkoittaa sitä, mitä sanot.”

”Kyllä minä tarkoitan!” Harryn ääni alkoi kohota kiukkuisesti. ”Jos sanon jotain, tarkoitan sitä myös. Ja sinulla ei sitä paitsi ole pahemmin varaa läksyttää minua. Milloin aiot itse solmia sovinnon?”

”Minä en ole se, jonka tässä pitää pyytää anteeksi!”

”Etkö? Etkö varmasti tehnyt mitään, mikä pahoittaa hänen mieltään?”

Omatunnon kolkutus teki Hermionesta entistäkin äreämmän. Hän yritti olla muistelematta, mitä kaikkea oli huutanut, mutta sellaista ei unohdettu helposti. Ja jos hän ei pystynyt unohtamaan, ei varmasti pystynyt Minervakaan.

*

”KORPINKYNSI!”

Lajitteluhatun ääni kajahti selkeänä yli suuressa salissa kuuluvan sipinän ja kohinan. Oppilaat vaihtoivat hiljaisella äänellä kuulumisiaan kesälomalta, vaikka suurin osa heistä seurasikin myös lajittelua.

Hyvin lyhytkasvuinen ruskeatukkainen poika pinkaisi korpinkynsien pöytään ja pyöreä mustatukkainen tyttö istui hänen sijaansa jakkaralle asettaen hatun päähänsä.

”LUIHUINEN!”

Minerva katseli tarkasti uusia oppilaita yrittäen painaa mieleensä heidän nimiään ja tupiaan. Joidenkin tulevan tuvan pystyi arvaamaan ennakolta käytöksen perusteella, mutta sekaan mahtui myös täydellisiä yllätyksiä. Juuri lajiteltu Lisbeth Crane oli näyttänyt hänen mielestään selvältä puuskupuhilta miellyttävän vaatimattomine eleineen ja sievine hymykuoppineen, ja silti tytön tuvaksi oli valikoitunut Luihuinen. Kenties Lisbeth kuului niihin, jotka luottivat saavansa kaiken mahdollisen anteeksi viattoman ulkokuorensa vuoksi ja käyttivät toisten hyvyyttä sumeilematta hyväkseen.

Severus suvaitsi hymyillä uudelle oppilaalleen niukasti, jolloin Minerva arvasi käsittäneensä tytön oikein. Jos Severus piti Lisbethiä hyvänä lisänä tupaansa, tässä täytyi olla jotakin kieroutuneen kunnianhimoista. Eikä tyttö myöskään näyttänyt pahastuneen Lajitteluhatun päätöksestä.

Severuksen hyväntuulisuuteen oli varmasti muitakin syitä. Yksi niistä oli uusi muodonmuutosten professori, joka istui hermostuneena ja kalpeana Severuksen ja Sinistran välissä. Kenneth Jamieson oli hontelo siilitukkainen nuorukainen, joka näytti typertyneen täysin siitä, että oli tullut valituksi. Syystäkin. Hän oli muodonmuutoksissa hyvä, mutta ei nerokas – hän oli opiskellut ainetta erittäin ahkerasti ja saanut siitä palkakseen Upean, mutta häneltä puuttui todellinen vaisto ja lahjakkuus. Hän oli joutunut tekemään runsaasti työtä jokaisen edistysaskeleen eteen.

Minerva oli silti pitänyt Kennethiä parempana vaihtoehtona kuin tämän kilpailijaa. Mieluummin oppilaita kannustava ja ymmärtävä keskinkertainen opettaja kuin huippulahjakkuus, jolla ei ollut kärsivällisyyttä tukea hitaampia oppijoita. Kenneth tekisi parhaansa saadakseen kaikki oppimaan, hänen asenteensa oli kohdallaan.

Hermione olisi peitonnut heidät molemmat kevyesti.

Syvä huokaus purkautui Minervan huulilta, kun hänen ajatuksensa lipsuivat jälleen Hermioneen. Hän vilkaisi vielä lajittelua odottavia oppilaita, ja koska näitä oli reilusti jäljellä, hän antoi huomionsa hetkeksi herpaantua.

Jos hän vain olisi hoitanut asian toisin. Hän toivoi, että olisi voinut ottaa ajankääntäjän ja mennä paikkaamaan tilanteen, mutta tiesi etteivät asiat toimineet niin paitsi unelmissa. Tehty oli tehty, ja sen seurausten kanssa oli vain elettävä.

Ehkä pahinta oli se, ettei hän tiennyt, miten Hermionen kouluvuosi oli alkanut. Nauttiko hän opiskelusta vai oliko hän tuskastunut ja tympääntynyt? Harmittiko häntä vielä, ettei hän ollut päässyt opettamaan? Mitä hänelle ylipäänsä kuului?

He eivät olleet ennättäneet vaihtaa koulusta sanaakaan ennen riitaansa, ja nyt mykkäkoulu oli jo jatkunut miltei viikon. Talossa oli saavutettu jonkinlainen outo ja painostava tasapainotila, jossa vallitsivat ääneen lausumattomat säännöt sekä rutiinit.

Minerva ei puhunut Hermionelle ja vietti suurimman osan ajastaan makuuhuoneessa sekä omassa työhuoneessaan. Hermione ei puhunut Minervalle ja oleskeli etupäässä alakerrassa, mutta nousi yöksi portaat ja lukkiutui omaan työhuoneeseensa. Hermione ja Harry olivat suurimmaksi osaksi sovussa, mutta kiistelivät silloin tällöin. Harry oli suurimman osan ajasta poissa yrittäen olla mahdollisimman vähän häiriöksi, mutta ilmestyi jossakin vaiheessa iltaa ja meni nukkumaan olohuoneen sohvalle. Harry ja Minerva olivat puheväleissä, mutta eivät siltikään juuri keskustelleet. Etupäässä he toivottivat toisilleen hyvää huomenta sekä yötä, ja ilmoittivat jos aikoivat tehdä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Harryn läsnäolo ei helpottanut tilannetta eikä Minerva edes tiennyt syytä oleskeluun. Hän ei tiennyt tarkalleen sitäkään, mistä Harry keskusteli Hermionen kanssa, mutta joitakin lyhyitä katkelmia oli sattunut hänen korviinsa ja lisäksi hän tunsi heidät molemmat. Kumpikin heistä tiesi, että heidän pitäisi sopia, mutta kumpikin yritti tyrkkiä toista tekemään sen ensin. Itsepäisyydessään he lukitsivat tilanteen.

Minervalla oli ollut hyvää aikaa ajatella. Hän oli tehnyt ratkaisun, jota oli puntaroinut jo jonkin aikaa, mutta hän ei todellakaan aikonut käydä tärkeää keskustelua Hermionen kanssa ennen kuin he olisivat jälleen täysin kahden. Hänen oli keksittävä jokin keino saada Harry siirtymään toisaalle, mutta sen oli oltava sekä ystävällinen että hienovarainen. Ensinnäkin hän todellakin piti Harrysta, ja toiseksi ei kannattanut antaa Hermionelle aihetta väittää, että hän oli potkinut tämän ystävän ulos.

Lajiteltavia oppilaita oli enää pari. Pian hänen olisi pidettävä tervetuliaispuheensa. Sen jälkeen olisi aikaa ajatella syödessä.

Minun melkein tekisi mieli mennä yöksi kansliaan...

Minerva karkotti ajatuksen saman tien sen muodostuttua. Vaikka painostava ilmapiiri olikin raskas, heillä oli jonkinlainen lausumaton sopimus siitä, että he nukkuivat saman katon alla, vaikkakin erillään. Hän ei osannut arvata, millä tavalla Hermione tulkitsisi sen, ettei hän menisi yöksi kotiin. Tuskin se ainakaan auttaisi.

Hän ei vain tiennyt, kuinka kauan hänen hermonsa kestäisivät ennen kuin napsahtaisivat. Ja jos niin kävisi, jälki saattaisi olla rumaa.

”PUUSKUPUH!”

Viimeinen lyhyttukkainen tyttö meni hymyillen uusien tupatovereidensa joukkoon. Minerva muovasi kasvoilleen lämpimän hymyn ja nousi toivottamaan kaikki tervetulleiksi.

Luku 9

Ficit: Riitasointuinen sinfoniamme, luku 7

2009-07-25T19:42:05Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Title: Riitasointuinen sinfoniamme
Author: picca
Beta: arteww

Paritus: Minerva/Hermione (mainitaan ja on pienessä osassa myös Ron/Lavender sekä Harry/OFC)
Ikäraja: K-18
Genret: Romantiikkaa höystettynä angstilla, draamalla ja fluffilla.
Pituus: 10 lukua (~24000 sanaa)
Varoitukset: Hahmojen välinen ikäero on suuri. Ficci tulee myös sisältämään paljon kaikenlaista muuttoasiaa sekä -kuvailua.
Summary: Minerva ja Hermione ovat seurustelleet kaksi vuotta ja nyt he ostavat talon, johon alkavat perustaa yhteistä kotiaan. Riittääkö rakkaus, kun arkielämän kiireet painostavat ja pieniltä vaikuttaneet asiat kasvavat uusiin mittasuhteisiin?

Kaikki luvut

RIITASOINTUINEN SINFONIAMME

7. Alakuloinen adagio

Pergamentteja lojui jokaisella Hermionen työhuoneen tasolla ja niitä oli kasoittain lattiallakin. Hän oli polvillaan kirjoituspöytänsä edessä ja joutui jokaisella liikahduksella varomaan, ettei rypistänyt rullia alleen. Erityisen hankalaa se oli, koska hän olisi halunnutkin paiskoa jotakin rikki.

Miten hän VOI kuvitella, että voi pompottaa minua näin?!

Hermione rullasi seuraavan pergamentin äkäisesti auki ja huomasi, että se oli taikajuomien kirjoitelma toiselta luokalta. Hän nakkasi sen takanaan olevaan kasaan, jossa oli kaikenlaisia liemitehtäviä, ja tarttui seuraavaan kääröön.

Hän ei voi tehdä noin selkäni takana. Ei vain voi.

Pimeyden voimilta suojautumisen essee ihmissusista päätyi samaan pinoon muiden kyseisen aineen tehtävien kanssa. Hätäiset sormet avasivat seuraavan rullan niin nopeasti, että sen kulma repesi.

Minä en ole mikään pikkulapsi, jonka puolesta tarvitsee tehdä päätöksiä.

Revennyt kulma lerpatti häiritsevästi, kun rulla kääriytyi auki ja paljastui sekin pimeyden voimilta suojautumisen tehtäväksi. Aiheena olivat anteeksiantamattomat kiroukset. Hermione antoi sen kiertyä jälleen kiinni ja viskasi oikeaan pinoon. Se osui viistosti toiseen rullaan ja kimposi siitä keveästi napsahtaen, vieri väärään paikkaan ja tiputti kaiken lisäksi toisenkin rullan.

”Helvetin saatanan vittu!”

Kirosanat ryöppysivät hänen suustaan hätkähdyttävinä jopa hänen omiin korviinsa. Hän kiroili kyllä hiljaa mielessään enemmän kuin kukaan olisi uskonut, mutta oli äärimmäisen harvinaista, että sanat saivat todellisen, äänteellisen muodon. Se oli aina varma oire siitä, että hänen hermonsa olivat lopussa.

Ja se on HÄNEN vikansa! Hän ei voi tehdä noin. Se ei vain... se ei vain käy.

Kädet tärisivät niin, että hänen oli vaikea löytää pergamentin päätä ja saada se avautumaan. Se oli taikajuomien tuntikysely, joka oli hänen salainen häpeänsä – Kalkaros oli arvostellut sen Surkeaksi, ja se oli hänen kouluaikansa ainoa hylätty arvosana. Kalkarosta lukuun ottamatta kukaan ei tiennyt, että hän oli kerran elämässään reputtanut.

Sekin oli hänen vikansa...

Hetkeksi Hermione unohtui muistelemaan sitä aikaa, kun oli käsittänyt ihastuneensa Minervaan. Oli kestänyt jonkin aikaa ennen kuin hän oli suostunut myöntämään tunteensa edes itselleen, mutta pienen pohdinnan päätteeksi hän oli käsittänyt, ettei tilanne ollut edes yllättävä. Minervalla oli runsaasti ominaisuuksia, jotka herättivät Hermionen kiinnostuksen – hän oli nainen, hän oli Hermionea kypsempi ja vanhempi, hän oli älykäs, järjestelmällinen ja oikeudenmukainen. Lisäksi hän oli turvallinen ja tuntui todella välittävän siitä, kuinka Hermionen elämä sujui.

Ei siis ollut ihme, että Hermione oli ihastunut Minervaan. Hän oli kuitenkin riittävän järkevä ollakseen sekoittamatta ihastumista ja rakastumista – professorin ulkokuoreen saattoi kyllä ihastua, mutta rakastuminen oli henkilökohtaisempaa. Hän ei tiennyt Minervasta riittävästi tunteakseen rakkautta, mutta oli kiinnostunut tarpeeksi ottaakseen selvää siitä, millainen nainen kuoren takaa löytyi.

Hermione oli ottanut asiakseen saada Minervasta selville niin paljon kuin suinkin oli mahdollista. Hän pani merkille, mihin aikaan Minerva tuli aamiaiselle, mitä tämä söi ja kuinka paljon, kuinka kauan siihen meni aikaa, kenen kanssa hän puhui, millaisia ilmeitä hänen kasvoillaan oli, olivatko hänen sukkansa joka päivä samaa väriä vai lipsahtivatko jalkoihin välillä eripariset. Hermione lainasi Harrylta Kelmien karttaa milloin milläkin verukkeella ja seurasi, missä Minerva kävi ja kenen kanssa. Hän myös pyrki jatkuvasti puheisiin Minervan kanssa.

Pienet keskustelut olivat rikkoneet jäätä. Jonkin ajan kuluttua Minerva oli kutsunut Hermionen työhuoneeseensa teelle, ja ilmeisesti käyty keskustelu oli ollut hänen mielestään kiinnostava ja miellyttävä, sillä teehetkistä oli pian tullut vakituisia.

Erään poikkeuksellisen pitkäksi venyneen illan jälkeen Hermione oli jättänyt läksynsä kertaamatta ja vain rojahtanut vuoteeseensa uneksimaan Minervasta. Ja seuraavalla tunnilla Kalkaros oli tietenkin päättänyt pitää pistokokeet, mikä johti hävettävään arvosanaan.

Hänen takiaan...

Hän huokasi raskaasti ja heitti kyselyn liemitehtävien pinoon. Ei voinut sanoa, että häntä ei olisi varoitettu. Ennen pitkää Harry ja Ron olivat saaneet selville hänen ihastumisensa, tai ehkä se silloin jo oli rakastumista. He eivät olleet tehneet ylettömän suurta numeroa siitä, että Hermione piti naisista, mutta Minervan iästä kylläkin.

*

”Oikeasti, Hermione! Hän voisi olla mummosi!” Ron näytti typertyneen äkäiseltä puristaessaan luutaansa kainalossaan ja Hermione oli kiitollinen siitä, ettei Minerva ollut lähettyvillä, sillä Ron näytti haluavan kajauttaa tätä luudanvarrella päähän silläkin uhalla, että rohkelikoilta napattaisiin sata pistettä.

”Mutta kun hän ei ole”, Hermione vastasi. Hän kantoi sylissään kirjaa, jota oli lukenut huispausstadionin katsomossa sillä välin, kun Harry ja Ron olivat harjoitelleet. Nyt he olivat palaamassa takaisin linnaan. Hermione tärisi hiukan kylmässä tuulessa ja mudaksi lionnut maa litsahteli askelten alla.

”Mutta voisi olla”, Ron intti.

”Iän puolesta siis”, Harry täsmensi.

”Mitä väliä sillä on?” Hermione tunsi olevansa syytettynä ristikuulustelussa, mikä teki hänen olonsa hyvin epämukavaksi. Hän ei oikein tiennyt, olisiko halunnut huutaa vaiko itkeä turhautumisesta, mutta pidätteli kumpaakin mielitekoa parhaansa mukaan.

”Sillä on se väli, että hän on paljon sinua vanhempi”, Harry sanoi.

”Tarkoitatko, että ihmiset olisivat joskus liian vanhoja rakastamaan?” Hermione huomasi, että alkoi kiukustua hetki hetkeltä enemmän. ”Ettei heillä olisi oikeutta sellaisiin tunteisiin kuin nuoremmilla? Onko se teidän mielestänne jotenkin ällöttävää?”

”Ei!” Harry huudahti. ”En ajattele sillä tavalla. Minusta hän on vain liian vanha rakastamaan sinua.”

Hermionen silmät kapenivat vaarallisesti, hän saattoi suorastaan tuntea niiden kulmien kiristyvän. ”Niinkö tosiaan? Olenko minä mielestäsi niin kakara, ettei kukaan aikuinen voisi ikinä viihtyä seurassani?”

”Yritätkö sinä tahallasi vääntää kaiken sanomani päälaelleen?”

”Ai, nyt minä olen sitten vielä vääristelijäkin?”

Ron astui heidän väliinsä ja rauhoitti tilanteen. Se tuntui oudolta – yleensä riitelijät olivat Hermione ja Ron, joita Harry yritti estää kuristamasta toisiaan.

Jonkin aikaa he kävelivät puhumatta sanaakaan. Kun linna alkoi lähestyä, he kaarsivat vasempaan kuin yhteisestä sopimuksesta, ja lähtivät kiertämään sitä. Keskustelu tuntui olevan kesken eikä kukaan halunnut vielä palata oleskeluhuoneeseen, missä kuka tahansa saattaisi kuulla heidät, tai ainakin häly olisi häiritsevää.

”Minä tarkoitin kai sitä”, Harry aloitti uudelleen, nyt harkitummin, ”että hänellä on kuitenkin paljon enemmän elämänkokemusta kuin sinulla. Olet tosi fiksu ja tiedät paljon, enkä ikinä sanoisi sinua kakaraksi, mutta hän on kuitenkin nähnyt ja kokenut paljon enemmän, ja luulisin, että ajattelette sen takia väkisin vähän eri tavalla.”

”Voi olla”, Hermione myönsi leppyneenä. ”Mutta minkä takia se olisi välttämättä huono asia?”

”Ei se aina varmaan olekaan”, Harry myönsi. ”Mutta se olisi huono asia, jos hän kohtelisi sinua kuin oppilasta.”

”Tai sinä häntä kuin opettajaa”, Ron täydensi.

Hermione katseli mutaista maata kävellessään, mutta ei todella nähnyt sitä. Hän punnitsi mielessään sitä, mitä hänen ystävänsä olivat sanoneet. Vaikka he usein olivat raivostuttavan sokeita ja niin kovin poikia, toisinaan he yllättivät terävillä huomioillaan. Kohtelisiko Minerva häntä holhoavasti, mikäli heillä olisi suhde? Tai katsoisiko hän itse aina Minervan olevan asemaltaan korkeampi auktoriteetti?

”Ei se olisi sellaista”, hän sanoi tietämättä, yrittikö vakuuttaa itseään vaiko ystäviään. ”Olemme molemmat järkeviä ihmisiä, osaisimme suhtautua toisiimme tasavertaisesti. Eihän ikäero estä ihmisiä olemasta ystäviäkään – miksi se muka estäisi rakastamasta?”

”Tuskin mikään voi estää ihmisiä rakastamasta”, Ron sanoi.

”Mutta joskus sen rakkauden kanssa eläminen ei ehkä ole ihan helppoa”, Harry sanoi.

”Ehkä ei, mutta rakkaus kestää kaiken ja sen avulla esteet voitetaan.” Hermione oli vakuuttunut sanojensa oikeellisuudesta ja heitti Ronin sekä Harryn sanomiset mielensä perukoille. Puhe oli joka tapauksessa teoreettista – oli vaikea kuvitella, että Minerva koskaan edes kiinnostuisi hänestä.

*

Uskomatonta, miten naiivi olin silloin. Miten olen ikinä voinut olla niin... lapsellinen?

Hermione rutisti alruunoista kertovaa yrttitiedon läksyä liian lujaa, pergamentti painui lommoille inhottavasti ripisten. Hän viskasi sen oikeaan kasaan välittämättä oikoa sitä käsin tai taialla.

Hän kiinnostui kaikesta huolimatta, ja tässä sitä nyt ollaan.

Haaveissaan Hermione oli tuhannesti muuttanut yhteen Minervan kanssa, mutta niihin kuvitelmiin ei ollut koskaan sisältynyt raivosta itkemistä yksin sotkuisen työhuoneen lattialla. Ei ainakaan sitä, että hän itkisi Minervan vuoksi. Ehkä jonkun muun asian takia, ja Minerva rauhoittelisi häntä.

Nyt hän ei edes halunnut nähdä Minervaa.

Siinä vaiheessa, kun he olivat tunnustaneet tunteensa ja huomanneet, että kiintymys oli molemminpuolista, he olivat käyneet muutaman vakavan keskustelun koskien suhteen solmimista sekä sitä, millaista suhdetta he halusivat, jos päättäisivät ryhtyä sellaiseen. Niissä he olivat myös sivunneet vuosikymmenten kuilua välillään ja kumpikin oli halunnut nimenomaan samanarvoisuutta. Lupautunut pyrkimään siihen, ettei ikäero vaikuttaisi siihen, miten he kohtelisivat toisiaan.

Tietenkin he olivat ärsyyntyneet toisiinsa, loukkaantuneet, murjottaneet, joskus suorastaan riidelleet. Mutta tuon lupauksen määrittelemää rajaa ei ollut rikottu koskaan. Se oli yksi heidän suhteensa peruspilareista ja melkein pyhä.

Ennen tätä.

Hermione avasi jälleen yhden pergamenttirullan, mutta se ei ollut mikään vanha kouluaine vaan kirje, joka oli ollut hänen taskussaan siitä lähtien, kun pöllö oli kantanut sen hänen luokseen sairaalaan.

Hyvä neiti Granger,

kiitän kiinnostuksesta, jota olette osoittanut muodonmuutosten professorin virkaa kohtaan Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Täten Teidät kutsutaan haastatteluun, jossa soveltuvuuttanne virkaan selvitetään. Tämä haastattelu pidetään huomenna tasan kello 12.

Parhain terveisin,

Tylypahkan rehtori Minerva McGarmiwa

Pergamentti rapisi Hermionen otteessa, kun hänen kätensä tärisi kiukusta. Miten Minerva kehtasi toimia hänen selkänsä takana ja kutsua hänet haastatteluun noin vain, teeskennellen, että hän oli muka hakenut paikkaa? Tehtyään ensin selväksi, ettei Hermione voisi monien asioiden vuoksi hakea sitä?

Jos Minerva kuvitteli, että tämä yllätys hyvittäisi aikaisemman salailun, hän erehtyi pahasti. Hermionen mielipaha oli kohonnut saman tien kolmanteen potenssiin ja hän oli ilmiintynyt oitis Tylyahoon, harpponut koko matkan koululle ja sännännyt rehtorin kansliaan kutsumatta. Luultavasti puolet koulusta oli kuullut heidän yhteenottonsa eikä hän edes välittänyt.

Hän vilkaisi kelloa, joka oli jo paljon. Päivän tunnepurkaukset olivat olleet väsyttäviä ja aamulla hänen pitäisi jälleen lähteä opiskelemaan parantamista. Oli kuitenkin mahdoton ajatus, että hän menisi nukkumaan Minervan viereen.

Huokaisten hän lakaisi lattialle työhuoneen sängyllä lojuvat pergamentit ja päiväpeiton. Vuoteeseen oli laitettu valmiiksi lakanat ja Hermione pujahti niiden väliin kiskottuaan hupparin pois päältään. Hän ei vaivautunut edes pesemään hampaita, se ei vain jaksanut kiinnostaa. Lisäksi hän usein piristyi hampaidenpesusta eikä nyt halunnut, että väsymys menisi ohi. Hän halusi vain nukkua ja unohtaa kaiken vähäksi aikaa.

Vuode tuntui tutulta ja turvalliselta, se oli ollut hänen vuosikymmenen ajan. Vanhempien luota se oli siirtynyt ensin soluun ja nyt tänne vieraspediksi. Hän käänsi kylkeä kuunnellen pohjalautojen tuttua naksahtelua ja sulki väsyneet silmänsä.

*

Takkatuli lämmitti mukavasti Minervan sääriä, kun hän keinahteli äidiltään perimässään keinutuolissa takan ääressä. Yleensä tasainen edestakainen liike tyynnytti häntä, mutta tänään hän huomasi potkivansa vauhtia vimmaisesti samalla, kun tuijotti tyhjyyteen.

Koko alakerta tuntui lähes kaikuvan Hermionen poissaoloa. Se oli erilaista kuin normaali autius silloin, kun Hermione oli yläkerrassa lukemassa, vaihtamassa vaatteita, mitä vain. Nyt yläkerrasta suorastaan säteili torjuvaa hiljaisuutta, joka työnsi Minervaa pois.

Pahinta oli, että hän sai syyttää vain itseään painostavasta tilanteesta. Hermione oli kyllä hänen mielestään ylireagoinut, mutta siitä ei päässyt mihinkään, että alun perin syy oli hänen. Jos hän olisi toiminut eri tavalla, Hermionella ei olisi ollut minkäänlaista syytä raivostua.

Minä luulin tietäväni paremmin, mutta minun olisi pitänyt tietää paremmin.

Siinä se oli tiivistettynä. Hän oli luullut tietävänsä, mikä oli parasta, mutta hänen ei olisi pitänyt. Hän oli halunnut olla pahoittamatta Hermionen mieltä, ja juuri siten tullut loukanneeksi tätä.

Ensimmäinen erehdys oli ollut avoimen työpaikan salaaminen. Hän ei ollut yrittänyt pitää Hermionea poissa, hän oli kyllä tiennyt, että Hermione käsittäisi syyn siihen, miksi paikan hakeminen aiheuttaisi ongelmia. Ja asia harmittaisi Hermionea suuresti.

Niinpä Minerva oli ajatellut, ettei Hermionen tarvitsisi tietää koko asiasta. Se oli ollut paha virhe, mutta he olivat selvittäneet asian ja kriisin olisi pitänyt olla ohi.

Kunnes Minerva oli saanut ”loistavan” idean, jolla hyvittäisi aiemman salailunsa. Hän oli ollut valmis asettamaan vaakalaudalle koko rehtorin arvovaltansa, jotta Hermione saisi mahdollisuuden unelmaansa.

Ikävä kyllä virheet eivät kumonneet toisiaan, vaan päinvastoin tuplaantuivat.

Minerva huokasi ja vilkaisi takan päällä olevaa kelloa. Hän voisi mennä nukkumaan, mutta ajatus ei houkutellut. Hermione oli linnoittautunut työhuoneeseensa ja jättänyt paikalleen parisänkyyn valtavan tyhjiön, joka ahdisti Minervaa. Tänä yönä hän ei kuulisi Hermionen tasaista, hiljaista hengitystä, ei voisi koskettaa tyynyltä valuvia hiuksia, ja aamulla hän ei näkisi, kuinka Hermione olisi hellyttävästi kiertynyt tyynyn ympärille unissaan.

Hän ei voinut olla toivomatta kaunaisesti, ettei Hermionekaan nukkuisi hyvin yksin. Se oli hiukan alhaista, mutta tuntui sietämättömältä ajatella, ettei Hermione lainkaan kaipaisi hänen viereensä.

Takassa loimuavat liekit muuttuivat äkkiä violeteiksi ja pikkuinen hopeakello kilahti hiljaa. Minerva hätkähti hormihälytystä – näin myöhään se ei voinut tietää mitään hyvää eikä mitään turhanpäiväistä. Hän osoitti takkaa taikasauvallaan ja poisti loitsun, joka esti luvattoman tunkeutumisen taloon verkon kautta.

Jälleen oransseiksi muuttuneiden liekkien keskellä kellui Harry Potterin pää. Silmät pälyilivät puolelta toiselle etsien Hermionea, mutta nauliintuivat lopulta Minervaan.

”Hyvää iltaa, rehtori.”

”Iltaa”, Minerva vastasi. Hän pani merkille kiukkuisen, surullisen ja kiusaantuneen ilmeen.

”Onko, öh, onko Hermione siellä?”

”Hän on jo nukkumassa. Voisinko minä olla jotenkin avuksi?”

Harry alkoi näyttää entistäkin kiusaantuneemmalta, mutta ei ehdottanut Hermionen hakemista, mistä Minerva oli hyvin kiitollinen. Sen sijaan hän kokosi itseään hiukan ennen kuin puhui. ”Tuota, olisiko mitenkään mahdollista, että saisin tulla sinne yöksi?” Sanat lausuttiin nopeaa tahtia yhtenä ryöppynä.

”Miksi?” Pyyntö yllätti Minervan niin täydellisesti, että kysymys karkasi.

”Siksi, että...” Harryn ääni vaimeni ja tukahtui lopulta tulen rätinään. ”Ei mitään. Ehkä menen kysymään Kotikol-”

”Älä ole naurettava”, Minerva sanoi. ”Tule kaikin mokomin, jos sinua ei haittaa, että joudut nukkumaan sohvalla.”

”Ai. No, siinä tapauksessa... hetki. Kiitos.”

Minerva siirsi keinutuolin syrjään ja pian koko Harry vierähti takasta alkaen puistella tuhkaa vaatteistaan. Taikasauvan heilautus asetti suojaloitsun jälleen paikoilleen.

Epämiellyttävä hiljaisuus vallitsi jonkin aikaa, kunnes Minerva huomasi jälleen kellon ja alkoi kasata Harrylle vuodetta myöhäiseen ajankohtaan vedoten. Lakanat, tyynyt ja peitto lennähtivät keveästi kolmen istuttavalle sohvalle, joka ei kuitenkaan ollut aivan riittävän pitkä aikuisen miehen nukkua suorana.

”Luulin, että teillä on vierashuone”, Harry sanoi vuodetta katsellen. ”Hermione puhui paljon tästä talosta.”

Tietysti juuri silloin, kun huonetta käytetään, tulee yllätysvieras.

”Nukutko sohvalla vai et?” Minerva kysyi. Hermionen ajatteleminen ei parantanut hänen mielialaansa lainkaan.

”Nukun, nukun minä. Kiitos.” Harry istahti sohvan reunalle ja kumartui ottamaan sukkia pois jalastaan. Vaikutti siltä, ettei hän aikonut sanoa sanaakaan siitä, miksi oli tullut. He olivat tehneet jonkinlaisen sanattoman sopimuksen. Minerva ei kysyisi sitä, eikä Harry puolestaan kysyisi, miksi ei voinut nukkua vierashuoneessa.

”Hyviä öitä”, Minerva toivotti ennen kuin kääntyi portaikkoon.

”Öitä, rehtori.”

Tästä yöstä ei tule hyvä. Täällä on kolme ihmistä, joista kenenkään yöstä ei tule hyvä.

Luku 8

Ficit: Kesäyöt ovat kuumia

2009-07-23T09:10:36Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, enkä minä saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Otsikko: Kesäyöt ovat kuumia
Kirjoittaja: picca

Paritus: Hermione/Ginny
Ikäraja: K-18
Genre: Romantiikka, PWP
Pituus: One-shot (1683 sanaa)
Varoitukset: Puremista
Summary: Hän selviytyisi siitä, jos hän vain saisi nukutuksi...

Haasteet: Weasleyn perhepotretissa hahmona Ginny. Ja tämän ficin myötä myös toivotan oikein hyvää syntymäpäivää murielagolle.

FF100-haasteessa sana 074. Pimeys. (Ficci 65/100)

A/N Tämä ficci on kirjoitettu keskellä yötä kahvin ja animen voimalla eikä minulla ollut aikaa betauttaa tätä, mutta ilmeisesti en ole mitään järkyttäviä kämmejä tehnyt, koska en ole vieläkään niitä löytänyt. Toivottavasti pidätte.

Kesäyöt ovat kuumia

Peiton alla oli tuskallisen kuuma, mutta Hermione ei osannut nukkua ilman. Jos hänen jalkansa pistivät esiin peiton alta, ne tuntuivat jollakin tavalla suojattomilta. Lapsena hän oli pelännyt, että hänen sänkynsä alla asuvat hirviöt hyökkäisivät niiden kimppuun jos ne näkyisivät, mutta peiton alla hän oli ollut turvassa. Sinne eivät hirviöt päässeet.

Nykyisin Hermione tiesi jo oikein hyvin, että hyvin harvojen vuoteiden alla todella oli hirviöitä, ja suurin osa niistäkin oli vain tavallisia mörköjä. Lisäksi hän makasi Ginnyn huoneen lattialle levitetyllä patjalla, jonka alle ei varmasti mahtunut mitään. Silti tuntui inhottavalta olla osittain ilman peittoa, ja se ärsytti häntä. Hän oli jo täysi-ikäinen, kiitos vain, joten eivätkö lapsuuden pelot voisi vain jättää häntä rauhaan?

Päivä oli ollut kuuma, ja Ginnyn huone oli kuin uuni. Ikkuna oli auki, mutta ilma ei silti liikkunut. Oli täysin tyyntä eivätkä keveät verhot värähtäneetkään. Vain heinäsirkkojen äänekäs siritys osoitti ikkunan avoimuuden, ja se oli niin häiritsevää että Hermionen melkein teki mieli saada lasi itsensä ja hyönteisten välille.

Hän huoahti ja kääntyi vatsalleen painaen poskensa vasten tyynyä. Hän ei osannut arvioida, kuinka kauan oli yrittänyt nukahtaa, mutta varmasti oli kulunut tunteja. Jos hän olisi ollut kotona, hän olisi sytyttänyt lukulampun ja ryhtynyt tappamaan aikaa lukemalla, mutta täällä hän ei voinut tehdä mitään. Oli vain maattava aloillaan Ginnyä häiritsemättä ja yritettävä olla sekoamatta.

Koko Kotikolo nukkui hänen ympärillään. Aamulla hänen täytyisi tervehtiä kaikkia virkeänä keittiössä. Pitäisi jaksaa hymyillä Mollylle kauniisti tämän lappaessa munakasta hänen lautaselleen ja vastailla Arthurin kysymyksiin, ja sitten hänen olisi kestettävä Harryn ja Ronin hölmöilyt ja yritettävä keksiä keinoja tuhota Voldemort. Sen lisäksi olisi muistettava käyttäytyä kuin Ginny olisi hänen ystävänsä. Vain ystävä.

Hän selviytyisi siitä, jos hän vain saisi nukutuksi...

Mutta miten hän voisi nukkua, kun oli niin mielettömän kuuma? Hän irvisti työntäessään jalkansa peiton alta ja jännittyi tunnustelemaan. Kukaan ei hyökännyt niiden kimppuun, ei edes Koukkujalka, joka oli ulkona metsästämässä hiiriä. Ilma tuntui vain hiukan viileämmältä kuin peiton alla. Hän nautiskeli tunteesta hetken ennen kuin kietoutui uudelleen peitteeseen ja huokasi.

Ginnyn vuoteessa kahisi. Hermione odotti tytön vain kääntyvän unissaan, mutta saattoi pian nähdä tämän pään kohonneen. Juuri muuta ei pimeässä erottanutkaan, ääriviivat vain.

”Etkö saa unta?” Ginny kuiskasi.

”En”, Hermione vastasi. ”Olen pahoillani, että herätin.”

”Olen torkahdellut ja heräillyt tuntikausia. On liian kuuma nukkua kunnolla.”

Siitä Hermione ei olisi voinut olla enempää samaa mieltä. Hän huokasi jälleen kerran teatraalisesti ja retkahti patjalleen luuttomalta näyttäväksi kasaksi.

”Älä muuta sano”, Ginny sanoi.

”Minä sulan.”

Ystävällismielinen kärsitään-yhdessä-henkinen hiljaisuus vallitsi jonkin aikaa. Tuntui mukavalta, ettei tarvinnut valvoa aivan yksin.

”Voisimme ehkä mennä käymään ulkona”, Ginny ehdotti.

”Ei siellä näytä olevan kovin paljon viileämpää.”

”Käydään lentämässä? Korkealla on pakko olla viileämpi.”

Hermione punnitsi ehdotusta jonkin aikaa, mutta hylkäsi sen sitten. Ajatus kylmästä tuulenviristä hiuksissa ja hänen edessään luudanvarrella istuvasta Ginnystä, jonka selkää vasten voisi painautua, oli kyllä vetoava, mutta ei sittenkään. Sitä varten heidän olisi joko kiivettävä ulos ikkunasta tai selviydyttävä koko talon halki ketään herättämättä. Totta kyllä, hiiviskelyä ei ollut varsinaisesti kielletty ja tällaisena yönä oli varsin luonnollista haluta käydä haukkaamassa happea, mutta Hermione oli Kotikolossa vieraana. Tuntui väärältä hiiviskellä jonkun toisen talossa. Vaikka kyseessä olisikin jonkun talon asukkaan idea.

”Olet ihan tylsä”, Ginny marisi vääntelehtiessään jälleen vuoteessaan.

”Enkä ole!” Hermione kiukustui. ”Tiedät, etten ole.”

”Mistä minä sen tietäisin?”

Ginnyn äänessä kuuluva hymy sai Hermionen irvistämään hiukan. Ei ollut vaikea huomata, että Ginny oli juuri sillä tuulella, joka Hermionea ärsytti eniten. Silloin hän kiusasi, vihjaili ja vitsaili, ja pakotti Hermionen sanomaan asioita, joita hän ei ollut tunnustanut edes itselleen. Se oli raivostuttavaa ja hämmentävää.

”Aiotko vastata kysymykseen?”

”En?”

”Väärä vastaus. Hermione, minkä takia sinä et ole tylsä, vaikka et haluakaan käydä yölennolla?”

Hermione huokasi ja nielaisi sitten. ”Koska... koska olen kanssasi. Biseksuaalisuus ei ole tylsää.”

Ginny hymähti.

”Oikeasti!”

Oli turhauttavaa kuulla Ginnyn matala naurunkiherrys pimeydestä. Hermione nipisti itseään hillitäkseen hermojaan ennen kuin kysyi, mikä oli niin huvittavaa.

”Se, että itse olet sanonut, ettei biseksuaalisuus ole niin iso juttu. Muistatko? Luit taas kerran jotakin niistä jästilehdistä ja kerroit, että nykyään melkein kaikki tunnustavat pitävänsä ainakin molemmista sukupuolista, jos ei pelkästään omastaan. Sanoit, ettei siinä ole mitään kummallista.”

”Että sinulla pitääkin olla niin hyvä muisti.”

”Suuntautumisesi ei siis tee sinua yhtään vähemmän tylsäksi.”

”Mikä sitten tekisi?”

”Hmm-mm.” Ginnyn pohtiva ääni lupaili jotakin likaista eikä Hermione yllättynytkään, kun hän jatkoi. ”Ehkä se auttaisi, että tekisit jotakin mielenkiintoista.”

”Mitä mielenkiintoista voi tehdä, kun on suljettuna pieneen pimeään ja kuumaan huoneeseen niin, että täytyy olla hiljaa herättämättä koko taloa?”

”Ehkä keksit jotakin...”

Hermione puuskautti ilmat ulos keuhkoistaan. ”Anteeksi nyt, mutta en ole yhtään sopivalla tuulella mihinkään sellaiseen. Minä sulan tänne, Merlin sentään!”

”Sitten sinun kannattaisi ehkä tulla pois peiton alta.”

”Mutta en pysty nukk-”

”Et pysty nukkumaan myöskään peiton alla. Kuten juuri sanoit, sinä sulat. Ja jos joudut olemaan joka tapauksessa valveilla, miksi et olisi valveilla vähän viileämmin?”

Tuntui sopivalta hetkeltä sysätä peitto syrjään ja nousta patjalla istumaan. Sillä tavoin todellakin oli hiukan vähemmän kuuma, vaikka lämpötila ei vielä tuntunutkaan juuri eroavan siitä turkkilaisesta saunasta, jota Hermione oli kokeillut eräässä kylpylässä matkustellessaan vanhempiensa kanssa.

Ginnyn vuode kahahti äänekkäämmin ja kuului pehmeä tapsahdus, kun hänen jalkansa osuivat lattiaan. Hän otti kaksi askelta ja päätyi Hermionen viereen patjalle.

”Onko sinulla yöpaita?” Ginny kysyi tyrmistyneeseen sävyyn kohotettuaan käden sivelemään häntä olkapäästä.

”Totta kai on! Minä olen täällä vieraana, vieraissa paikoissa ei nukuta alasti!”

”Ei ihme, että läkähdyt...”

”Heih! Minä sanoin, että en halua!” Hermione työnsi kauemmas Ginnyn käsiä, jotka olivat tarttuneet hänen yöpaitansa helmaan ja alkaneet nostaa sitä ylemmäs.

”No mikä nyt on?”

”Kuuma... vierekkäin on vielä kuumempi.”

Ginnyltä pääsi turhautunut puuskahdus. Hän jännittyi aloilleen hetkeksi, kunnes näytti tekevän jonkinlaisen päätöksen ja nousi seisaalleen lähtien saman tien huoneesta. Hermione harkitsi, että huutaisi tai menisi hänen peräänsä, mutta päätti sitä vastaan. Pian oven kolahdus kertoikin, että Ginny oli mennyt käymään vessassa.

Hermione mietiskeli odottaessaan ja käsitti, ettei kaikki hänen pahantuulisuutensa johtunut helteestä. Tilanne taikamaailmassa oli kaikin puolin kireä ja hänen oma asemansa siinä vähintäänkin epämiellyttävä. Totta kyllä, hän voisi halutessaan vain mennä kouluun ja viettää vuoden opiskellen sekä tapaillen Ginnyä, mutta siinä tapauksessa hän pettäisi ystävän. Harry tarvitsi häntä taistelussa Voldemortia vastaan. Hän ei tiennyt, millä tavalla, mutta varmasti tarvitsi. Hänellä oli niin vähän aikaa jäljellä Ginnyn kanssa vietettäväksi...

Huoneen ovi avautui ja Ginny tassutteli takaisin polvistuen hänen viereensä. Kädet laskeutuivat kevyesti hänen harteilleen samalla, kun Ginny tukahdutti hänen vastalauseensa suudelmalla.

Yhtäkkiä jotakin jääkylmää kaadettiin hänen päälleen. Hän ponnahti jalan verran ilmaan ja olisi kirkaissut, mikäli hänen suunsa olisi ollut vapaana. Ginny vapautti hänet vasta siinä vaiheessa, kun tyrmistys oli laimentunut avuttomaksi hengenhaukkomiseksi.

”Mitä sinä luulet tekeväsi?” Hermione kivahti kaivaen sormensa Ginnyn hartioihin lujemmin kuin saattoi olla mukavaa.

”Jäähdytän sinua.” Ginny nosti näytille tyhjän vesilasin, jonka sisällön oli juuri kumonnut Hermionen niskaan.

Hermione tunnusteli kauttaaltaan kastunutta yöpaitaansa, joka oli liimautunut hänen iholleen. Se lämpeni nopeasti niin kuin mikä tahansa tässä kuumuudessa, mutta toistaiseksi se tuntui ihanan vilpoisalta. Jopa pari kylmänvärettä kulki hänen selkärankaansa pitkin.

”Se ei ole tekosyy kastella minua! Ja patjaa – miten luulet, että minä nukun tässä?”

”Ääh, lakkaa olemasta tylsä tiukkis. Meillä on kesäloma!”

”Tylsä? Tiukkis? Ginny, minä suutun kohta.”

”Oi, lupaatko? Olet hirveän söpö vihaisena.”

Se oli liikaa. Hermione iski hampaansa Ginnyn paljaaseen hartiaan ja saattoi ärtymyksestä purra tarpeettoman lujaa. Ginny ei kuitenkaan valittanut. Ginny ei koskaan valittanut, kun häntä purtiin tai raavittiin, ei ainakaan kivusta. Hermione päätteli, ettei vielä ollut sattunut käyttämään hampaitaan ja kynsiään liian kovaa, vaikka se välillä hirvittikin häntä. Eikä hän ollut lainkaan varma siitä, olisiko suostunut siihen, että Ginny puolestaan purisi häntä.

Pääasia oli kuitenkin, että Ginny oli tyytyväinen, ja heillä oli todellakin niin vähän aikaa olla yhdessä – liian vähän kiukutteluun käytettäväksi. Hermione yritti työntää ärtymyksensä syrjään, hellitti otettaan ja ryhtyi sen sijaan suutelemaan hartiaa edeten hiljalleen kaulalle.

Märkä puuvilla liimautui heidän rintojensa väliin, kun he rutistivat toisiaan yhä tiukemmin. Hermione halusi enemmänkin olla lähellä ja helliä kuin harrastaa seksiä, mutta Ginny ei tuntunut olevan asiasta samaa mieltä vaan liu’utti kätensä hänen pakaroilleen alkaen puristella niitä häpeilemättömästi.

”Älä...” Hermione henkäisi Ginnyn iholle huuliensa lomasta.

”Miksi ei?”

”Sanoin jo, että en ole sillä tuulella! Haluaisin vain nukkua, mutta nyt vuoteeni on märkä sen lisäksi, että on edelleen kuuma!”

Ginny huokasi äänekkäästi. ”Hyvä on. Käydään nukkumaan minun sänkyyni.”

Ajatus kapean vuoteen jakamisesta siinä helteessä ei ollut kovin houkutteleva, mutta kyllä se märän patjan voitti. Hermione asettui sänkyyn reunan puolelle ja kosketti Ginnyä mahdollisimman vähän, jotta ei paahtuisi. Hän yritti nukkua jälleen.

”Mitä sinä kiemurtelet?” hän kysyi, kun Ginny oli kääntynyt viidennen kerran saaden patjan painumaan häiritsevästi.

”Minulla on kiimainen olo.”

Hermione puristi silmänsä tiukasti kiinni ja laski hitaasti kymmeneen. ”Minulla ei.”

”Sinun pitäisi tietää, että et voi vain pureskella minua ja sitten lopettaa. Se ei vain käy.”

Mitään sanomatta Hermione liukui peiton alta ja asteli vuoteen jalkopäähän. Hän tarttui Ginnyn nilkkoihin ja veti niistä niin, että tyttö raahautui aivan vuoteen reunalle, minkä jälkeen hän asetti tämän jalat hartioilleen.

Oli mahdotonta erottaa mitään muuta kuin häpykarvoituksen tumma läikkä, mutta Hermione osasi edetä tunnustelemalla. Hän kuljetti käsiään edestakaisin pitkin reisien kosteita sisäpintoja vieden kosketuksen joka kerta lähemmäs Ginnyn jalkoväliä, kunnes tämä kiemurteli vuoteella turhautumisesta.

Yleensä Hermione olisi nautiskellut Ginnyn ahdingosta ja viivytellyt vielä jonkin aikaa, mutta nyt hän halusi vain päästä pitkälleen. Niinpä hän ei aikaillut alkaessaan kevyesti näykkiä nivusia, vain sen verran että Ginny saattoi tuntea hampaiden kosketuksen. Niilläkin pystyi olemaan hellä, jos vain tiesi mitä teki.

Hermione antoi toisen kätensä silittää karvoitusta ja etsiä sen keskeltä vaon, joka tuntui litimärältä. Ginny ei ollut liioitellut kertoessaan olevansa kiimainen. Kostutetut sormet alkoivat hyvin hellästi hivellä pikkuista nypyrää samalla, kun huulet imeskelivät jälkeä nivuseen. Iho maistui aavistuksen suolaiselta, mikä ei ollut ihmeellistä lämpötilan huomioon ottaen.

Vaikka Hermionen omat housut eivät kostuneet kuin hiestä, hän nautti kuullessaan, että teki työnsä hyvin. Hyväilyjen asteittainen koventaminen johti lopulta pakotetun äänettömään mutta rajuun orgasmiin, joka jätti Ginnyn makaamaan aloilleen hervottomana, täristen ja huohottaen.

Hän kömpi takaisin vuoteeseen eikä vastustellut, kun Ginny kiemurteli hänen kainaloonsa. Pian he kumpikin varmaan uisivat hiessä, mutta olkoon sitten niin. Tyttöystävältä ei kielletty läheisyyttä seksin jälkeen.

”Haluatko sinä jotain?” Ginny kuiskasi hänen korvaansa.

”Nukkua.”

”Hmm, hyvä on. Nukutaan.” Ginny haukotteli. ”Mutta osaan jo arvata, että päädyt näkemään jotakin rivoa unta ja heräät kiimaisena kuin kani mielettömän aikaisin, kun minä haluaisin vielä nukkua...”

”Se on mahdollista”, Hermione hymähti. ”Ja tiedätkö, se olisi myös reilua.”

”Hmm...”

”Hyvää yötä.”

”Öitä.”

FIN.

Jotta pysyisin numerojärjestyksessä

2009-07-22T12:02:45Z

FF100-haasteessa sana 090. Koti. Riitasointuinen sinfoniamme. (Ficci 64/100)

Ficciin tuli kymmenen lukua ja loput postataan, kunhan betaus on valmis.

Kyllä, minulla on pakkomielle pitää nämä valmistumisjärjestyksessä.

Ficit: Filosofista

2009-07-22T11:52:08Z

Fandom: Harry Potter
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, enkä minä saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Otsikko: Filosofista
Kirjoittaja: picca

Paritus: Harry/Ron
Ikäraja: K-18
Genre: PWP, huumori
Pituus: Tuplaraapale (200 sanaa)
Summary: Aavistus jonkin suuren läsnäolosta pakotti Harryn avaamaan silmänsä.

Haasteet: Viikottaisen raapalehaasteen aiheena viikolla 29 kentaurit. Idean antoi murielago. Kiitos vain...

Päivän raapale #188.

Filosofista

Aavistus jonkin suuren läsnäolosta pakotti Harryn avaamaan silmänsä. Hänen keskittymiskykynsä ei ollut parhaimmillaan, sillä hän makasi pistelevillä havunneulasilla poski maata vasten ja Ron oli juuri haudannut kalunsa juurta myöten häneen, mutta ei tarvinnut olla kovinkaan varuillaan huomatakseen kentaurin.

Ron jähmettyi aloilleen huomattuaan saman, ja hetken Harrysta tuntui että Ron saattaisi kierähtää hänen päältään, vetäistä lähimmän vaatekappaleen lantionsa peitoksi ja yrittää teeskennellä, ettei mitään ollut tapahtunut. Hänen helpotuksekseen niin ei kuitenkaan tapahtunut, oli mukavampaa pysytellä näin.

Harry ärsyyntyi tuntiessaan, että säikähdys sai Ronin erektion hiukan pehmenemään. Hän jännitti lihaksiaan joitakin kertoja saaden peniksen jälleen kovenemaan ja Ronin ähkäisemään jotakin hänen korvaansa.

Kentaurin tummanharmaat etujalat kohosivat Harryn edessä, kun se mittaili näkemäänsä. Harry olisi halunnut sanoa jotakin nokkelaa, mikä pelastaisi hänen ja Ronin kasvot, mutta ei keksinyt mitään. Hiljaisuus muuttui hyvin epämiellyttäväksi eikä edes paine takamuksessa pelastanut tunnelmaa.

Kuului kröhäisy, kun kentauri selvitti kurkkuaan ennen puhumista. ”Se, mitä ruumis kokee, vaikuttaa henkeenkin. Täten onkin miellyttävää huomata, että varsat laajentavat kokemuksilla maailmankuvaansa ja oppivat näkemään asioissa neljännenkin puolen.”

Harryn suu roikkui auki, kun kentauri kopisteli tiehensä puunrunkojen lomitse.

”Olipa filosofista”, Ron sanoi. ”Tajusitko jotakin tuosta?”

”Ynnnh. Minä en välitä filosofoinnista, en kai muuten olisi sinun kanssasi. Joten sulje suusi ja jatk-aaa-aaahh! Juuri noin...”

FIN.